Nepsy-arki pandemian aikana
Kuluneen vuoden aikana lähes jokaisen arki on muuttunut meitä koettelevan pandemian seurauksena. Useasti olemme kuulleet toistettavan, että elämme historiallisia aikoja, ja näin todella on, kukaan meistä tuskin osasi odottaa niitä toimenpiteitä, joita kuluneen vuoden aikana on otettu käyttöön tai sitä, kuinka ne ovat vaikuttaneet meidän arkeemme.
Syksyn aikana olemme saaneet kuulla useasti kuinka ihmiset ovat epätoivoisia, surullisia ja väsyneitä, koska arkeamme rajoitetaan emmekä pysty näkemään läheisiämme ja viettämään aikaa yhdessä kuten ennen. Tämä on täysin luonnollinen reaktio tunteiden ollessa vahvoja ja kun huomaamme, että olemme menettäneet jotain.
Ihminen on sosiaalinen olento, meidän olemassa olomme perustuu yhdessä oloon ja vuorovaikutukseen, ja juuri tästä syystä niin moni meistä on erityisen hukassa nyt. Ne ihmiset jotka ovat esillä tällä hetkellä ovat ihmisiä, joita pidämme vahvoina. Heillä on verkostoa, he luovat uusia rutiineja, struktuureja ja löytävät uusia tapoja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ja silti he taistelevat.
Pandemian seurauksista ja vaikutuksista keskusteltaessa on yksi ryhmä ollut kokonaan poissa julkisesta keskustelusta, ja se on ryhmä johon kuuluvat he, joilla on neuropsykiatrinen oirekuva. Neuropsykiatrinen oirekuva, tai lyhyemmin nepsy, on yhteisnimitys diagnooseille jotka kuuluvat neuropsykiatrisen kirjon häiriöihin. Tunnetuimmat näistä ovat ADHD, ADD, autisminkirjonhäiriö ja Tourette. Kaikki nämä toiminnanhäiriöt pitävät sisällään sen, että aivoissa on rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, joiden seurauksena maailma koetaan erilaisena ja henkilön oma toiminta on myös erilaista. Nepsy-diagnoosit ovat synnynnäisiä ja kroonisia, vaikka oireilla onkin tapana vaihdella elämän aikana.
Kaikilla näillä eri diagnooseilla on erilaiset oireet. Esimerkiksi ADHD ja ADD aiheuttaa vaikeuksia tarkkaavaisuudessa, impulssinkontrollissa ja aktivaation hallinnassa. Autismikirjonhäiriössä on pysyviä rajoituksia kyvyssä sosiaaliseen kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen sekä rajoitettuja ja toistuvia malleja mielenkiinnonkohteissa, aktiviteeteissa ja käyttäytymisessä. Tämän lisäksi on olemassa komorbideetti eri häiriöiden sekä psyykkisen sairastuvuuden välillä. Tämä johtuu jatkuvasta aistien kuormituksesta, jolle neuropsykiatrista arkea elävä altistuu.
”Huono äiti” –yhteisön sivulta löytyy puhutteleva teksti nepsy-perheen arjesta pandemian aikana: “Nepsyperheen hätähuuto korona-arjesta" https://www.huonoaiti.fi/nepsyperheen-hatahuuto-korona-arjesta/ .
”Kuinka selviämme tästä?” on kysymys monissa nepsy-perheissä. Kuinka selviämme arjesta, kun kaikki rutiinit ja struktuurit muuttuvat, kun nopeita päätöksiä tehdään jopa kansallisella tasolla saakka, kun terapiat jäävät tauolle rajoitusten takia, kun tuen tarve arvioidaan uudelleen rajoitusten takia? Kuinka selvitä arjesta, joka jo nyt on murtumisvaarassa?
Kaikki kamppailevat, mutta nepsy-perheet kamppailevat enemmän. Moni meistä näkee valoa tunnelin päässä kun rokotukset covid19-virusta vastaan ovat päässeet alkuun, ja paluu normaaliin arkeen alkaa näyttää mahdolliselta. Toivoa on myös nepsy-perheissä, vaikka heidän toivonsa näyttääkin hieman erilaiselta. Tavallinen arki on arki, joka on täynnä rutiineita, struktuuria ja usein myös ulkopuolista tukea. Ulkopuolinen tuki saattaa kuulostaa kummalliselta: ”Täytyy vain sopeutua, meidän on myös täytynyt ottaa enemmän vastuuta”, ajattelee varmasti moni vanhempi.
Enemmän vastuuta ei nepsy-perheessä aina ole mahdollista. Kaikilla vanhemmilla on vastuu lapsensa elämästä ja hyvinvoinnista, mutta vastuuta lapsen hoidosta, koulunkäynnistä ja ystävyyssuhteista ei voi laittaa yksin vanhempien harteille. Nepsy-arki tarvitsee ulkopuolista tukea, jotta vanhempi jaksaa jatkaa vastuun ottamista niin paljon enemmän kuin moni muu vanhempi.
Tämän tekstin avulla haluamme muistuttaa, että kaikkien arki ei ole samanlaista, haluamme muistuttaa että apua on voitava pyytää ja apua on voitava saada. Haluamme muistuttaa että joka 10. ihmisellä on nepsy-diagnoosi, ja että se tulee ottaa huomioon. Haluamme tuoda esiin, että tukea löytyy.
Tietoa tuesta:
Käypä hoito –suositus suosittelee keskeisiksi hoitomenetelmiksi lapsille ja nuorille, joilla on ADHD-diagnoosi (https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=khp00071&p_teos=khp&p_osio=109&p_selaus=#s7) psykoedukaation, psykososiaaliset tukimuodot, muut tukimuodot arkeen, esim. pidennetty oppivelvollisuus, mahdollisuus tukeen päivähoidossa ja koulussa sekä tarvittaessa lääkehoidon.
Psykososiaalisen tuen tulisi lasten ja nuorten kohdalla olla käyttäytymisterapiaa, myös ryhmämuodossa toteuttuna, sekä vanhempainohjausta. Tarvittaessa voidaan tarjota myös ergoterapiaa. Neuropsykiatrista valmennusta suositellaan myös 11.4.2019 tehdyn hoitosuosituksen päivityksen jälkeen.
Neuropsykiatrinen valmennus on tukimuoto, joka on kehitetty henkilöille, jotka yrittävät löytää paikkansa neuropsykiatrisessa arjessa, ja tukea voidaan tarjota myös lähiomaisille ja verkostolle. Valmennuksessa käytetään apuna reflektoivaa ja ratkaisukeskeistä keskustelua, jonka avulla pyritään löytämään yksilöllisiä ratkaisuja, joiden avulla keskitytään rakentamaan nepsy-henkilön arkea tukevia struktuureita ja rutiineja sen sijaan että yritetään saada nepsy-henkilöä sopeutumaan heille ylivoimaiseen arkeen. Valmennus voi myös toimia lähiomaista tukevana tukimuotona, esimerkiksi vanhemmalle, joka usein on haavoittuvassa asemassa.
Nepsy-vanhempi on koko ajan valmiudessa, valmiina taistelemaan lapsen oikeuksien ja toimivan yhteiskunnan puolesta, samalla kun käy kovimmat taistelut kotona ottaessaan vastaan lapsen tunnepurkauksen sen jälkeen kun lapsi on yrittänyt koko koulupäivän ajan sopeutua vallitseviin muotteihin. Se että saa puhua, saa osakseen ymmärrystä ja kannustusta jaksaa eteenpäin voi olla juuri se, mikä antaa voimia jaksaa eteenpäin ja antaa voimia olla se vanhempi, joka täytyy olla.
Traumatisoituminen ja perhenäkökulma
Traumatisoitumista on perinteisesti käsitelty yksilön näkökulmasta käsin, ja suurin osa trauman hoitomuodoista on yksilöhoitomuotoja. Traumatisaatio voidaan nähdä myös perhenäkökulmasta, jolloin voidaan puhua perheen vuorovaikutuksen traumaorganisoituneisuudesta. Yksilöpsykologisten määritelmien mukaan trauma voidaan jakaa ensimmäisen asteen ja toisen asteen traumatisaatioksi. Samaa määritelmää voidaan käyttää myös perheterapeuttisen työskentelyn lähtökohtana.
Ensimmäisen asteen traumatisaatiossa jokin perheen ulkopuolinen tekijä aiheuttaa trauman. Kyseessä voi olla vakava kriisi, onnettomuus, väkivaltatapahtuma tai perheenjäsenen vakava sairastuminen. Toisen asteen traumatisoituminen voidaan jakaa kahteen eri kategoriaan. Perhettä voi kohdata joku voimakas ja yllättävä tapahtuma, kuten yllättävä kuolema, jonka seurauksena yksi tai useampi perheen jäsenistä kokee voimakkaita post-traumaattisia stressioireita tai dissosiaatio-oireita. Toinen kategoria on perheen sisäinen traumatisaatio eli kiintymyssuhdetraumatisaatio, ja tällöin trauma on lapsen ja vanhemman välisessä kiintymyssuhteessa. Kiintymyssuhdetrauma voi tapahtua myös sisarusten välisissä suhteissa tai ylisukupolvisesti.
Traumatisoituminen vaikuttaa yksilön ja perheen kokemiseen, muistamiseen ja kertomiseen. Viimeisten vuosien aikana aivotutkimus on tuonut lisää tietoa traumaattisten kokemusten vaikutuksista aivoihin, ja sitä kautta muistiin ja trauman kielelliseen ja ei-kielelliseen kokemiseen. Traumaattiset muistot ovat luonteeltaan dissosiatiivisia. Traumaattisen tapahtuman hetkellä, jolloin taistelu tai pako ei ole mahdollista, siirtyy huomio perifeerisiin eli ei-traumaattisiin ärsykkeisiin. Tämä estää kokemasta tuskaa, ahdistusta, pelkoa ja kipua. Perifeeriset havainnot tallentuvat eksplisiittiseen muistiin ja kokemuksen sietämättömät osat implisiittiseen muistiin. Tästä syystä meillä on kokemuksia, joita ei voi sanallisesti jakaa, on ainoastaan kokemukseen liittyviä vahvoja mielikuvia, kehollisia tapahtumia, painajaisia, paniikkia, jähmettymistä.
Traumatisoituneen henkilön oireet ovat usein kehoperäisiä. Oireet voivat ilmetä esimerkiksi vaikeutena vireystilan säätelyssä, tunkeutuvina aistimuksina, fyysisenä kipuna, turtumuksen tunteina. Nämä fyysiset oireet taas vaikuttavat ihmisen uskomuksiin itsestään. Traumatisoitunut ihminen saattaa ajatella että ei ole koskaan turvassa, tai että ei ansaitse hyvinvointia. Uskomukset itsestä heijastuvat kehoon ja vaikuttavat mm. asentoon, hengitykseen ja jopa sydämen lyöntitiheyteen. Muutokset kehossa vaikuttavat taas siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöään ja siihen, miten hän on suhteessa muiden ihmisten kanssa. Traumatisoitunut vuorovaikutus aiheuttaa herkästi virheellisiä tulkintoja ja haasteita ihmissuhteissa.
Erityisen vahingoittavaa perhesuhteissa on hallinnan tunteen, suojaavan läsnäolon ja lohdutuksen puute, sekä avuttomuus ja ennakoimattomuus. Trauma aiheuttaa mieleen pysyvän jäljen, joka voi aktivoitua vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Traumamuiston aktivoituessa ruumiissa aktivoituvat samat tuntemukset kuin varsinaisessa traumaattisessa tilanteessa. Osa perhesuhteista tai puolisoiden välisestä suhteesta saattaa elää vielä trauma-ajassa, jolloin suhde ei pääse kasvamaan eikä kehittymään muiden elämänalueiden kanssa samaan tahtiin. Tämä aiheuttaa kokemuksen ihmissuhteiden tyhjyydestä, väärinkäsityksistä sekä kohtaamattomuudesta.
Vanhemmuudessa tai perheessä traumatisoituminen saattaa näyttäytyä joko vanhemman alivireytenä eli vähäenergisyytenä, lamaannuksena ja masennuksena, tai ylivireytenä eli toimeliaisuutena ja kriisistä kriisiin kulkemisena. Jos vanhempi on kokenut varhaisen traumatisoitumisen, voi trauma näyttäytyä myös dissosiatiivisina tiloina. Tästä syystä onkin tärkeää, että perheterapiassa tunnistetaan traumaorganisoitunut vuorovaikutus, ja että sen kanssa työskentelyyn on kehitetty menetelmiä. Suomessa Sisko Karinen, Minna Koskinen ja Aino-Maija Rautkallio ovat kehittäneet vakauttavan perheterapian menetelmää, jonka tarkoituksena on ymmärtää traumatisaation haitallisia vaikutuksia suhteessa ololle, tunnistaa traumatisaatiota perheen vuorovaikutuksessa yhdessä perheen jäsenten kanssa sekä harjoitella tunteiden ja puhumisen säätelykeinoja perheenjäsenten kanssa. Tämä tapahtuu kiinnittämällä huomio perheenjäsenten ja terapeuttien kehotuntemuksiin sekä niihin liittyviin tunteisiin ja mielikuviin. Tällä tavalla perheenjäsenet oppivat havainnoimaan sekä itseään että vuorovaikutustaan, tunnistamaan traumatisoivat aistiärsykkeet, säätelemään omia reaktioitaan ja vakauttamaan omaa kokemustaan.
On tärkeää, että myös perheterapiaa tehtäessä tunnistetaan traumatisoituminen ja sen vaikutukset perheen vuorovaikutukseen ja suhteisiin. Terapeutin on tärkeää oppia tunnistamaan traumaorganisoitunutta vuorovaikutusta, ja auttaa perheenjäseniä tulemaan tietoisiksi omista traumaan liittyvistä aistiärsykkeistään ja oppimaan säätelemään omia reaktioitaan. Tällä on positiivisia vaikutuksia koko perheen hyvinvoinnin kannalta, ja sen avulla voidaan myös ehkäistä trauman siirtymistä seuraaville sukupolville.
LÄHTEET:
Munnukka-Dahlqvist, M. 2001. Traumojen vaikutus kehoon ja kehon hoito osana terapiaa. Perheterapia-lehti, 4/2001.
Rautkallio, A-M. 2018. Vakauttava perheterapia. Perheterapia-lehti, 2/2018.
Siegel, D. 2012. Mindsight. Helsinki. Basam Books.
Perheterapia hoitomuotona
Perheterapia määritellään ammatilliseksi ja tietoiseksi pyrkimykseksi ja menetelmäksi, jonka avulla tutkitaan, ymmärretään ja hoidetaan perheen sisäistä vuorovaikutusta sekä yksittäisillä perheenjäsenillä esiintyviä häiriöitä ja niiden aiheuttamaan kärsimystä. Perheterapiassa pyritään siihen, että ne vuorovaikutusverkon rakenteet, jotka ylläpitävät yksilöllistä mielenterveydenhäiriötä ja estävät kehityksellisesti rakentavia ratkaisuja, muuttuisivat. Tähän pyritään nostamalla esiin vuorovaikutuksessa olevia myönteisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia.
Suomessa perheterapia on yksi psykoterapian muodoista, johon voi hakea Kelan korvausta kuntouspsykoterapian muodossa. Perheterapiaa voi saada myös vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena Kelan tukemana. Suurin osa perheterapeuteista Suomessa työskentelee julkisella sektorilla. Perheterapia on saanut alkunsa 1950 –luvulla, jolloin sitä kehitettiin erityisesti lastenpsykiatriassa ja psykoosien hoidossa. Perheterapia on historiansa aikana saanut vaikutteita erilaisista viitekehyksistä, ja siinä yhdistyykin mm. ratkaisukeskeinen ja narratiivinen työskentelyote, strukturaalinen, systeeminen ja strateginen viitekehys sekä viimeisimpinä suuntauksina reflektiivinen, dialoginen ja voimavarakeskeinen työskentelyote.
Erityisesti dialogisessa ja voimavarakeskeisessä perheterapiassa teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Ajatellaan siis, että todellisuus rakentuu niissä sosiaalisissa suhteissa, joissa me elämme. Tähän liittyy myös vahvasti diskurssiivinen ja kontekstuaalinen perusajatus, eli se, että ongelman todellisuus rakentuu kielessä, ja se on sidottu tiettyyn asiayhteyteen. Ongelmaa ei siis nähdä yksilön sisällä olevana psyykkisenä vajavuutena, vaan huomio kiinnitetään voimavarojen etsimiseen keskustelutavoista. Yhdysvaltalainen psykologi Harlene Anderson haastoi aikoinaan systeemisen perheterapian toteamalla, että systeemit eivät luo ongelmia, vaan ongelmat perheessä luovat erityiset vuorovaikutussysteemit. Perheterapian avulla pyritään siis vaikuttamaan näihin erityisiksi muodostuneisiin vuorovaikutussysteemeihin.
Perheterapiaa käytetään yleisimmin vuorovaikutuksellisten ongelmien kuten avioerokriisien selvittelyyn ja hoitoon, vaikeiden mielenterveydenhäiriöiden kuten skitsofrenian hoidossa sekä muiden terapiamenetelmien tukena. Perheterapiaa voidaan käyttää sekä tarkasti määritettäviin mielenterveyden häiriöihin, perheen vaikeisiin konfliktitilanteisiin, vuorovaikutuksen häiriöihin sekä perheen normaaleihin kriiseihin. Tutkimuksissa on tullut esiin, että perheterapian lisääminen hoitoon on lisännyt julkisen terveydenhuollon piirissä käytetyn perusterapian tuloksellisuutta.
Perheterapian tuloksellisuudesta on olemassa tutkimuksia, vaikka sitä ei olekaan tutkittu yhtä paljon kuin muita psykoterapian muotoja. Perheterapia on tutkimuksissa todettu tulokselliseksi nuorten kohdalla käytös- ja tunnehäiriöissä, päihteiden käytössä sekä syömishäiriöissä. Näiden lisäksi näyttöä tuloksellisuudesta on jonkin verran masennuksen, itsensä vahingoittamisen ja kroonisten somaattisten sairauksien hoidossa. Aikuisten kohdalla perheterapia on todettu tulokselliseksi skitsofrenian, päihteiden käytön, dementian sekä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöiden hoidossa. Pariterapian tuloksellisuudesta on taas näyttöä mm. masennuksen hoidossa, avioliittokonfliktien, ylipainon ja hypertension riskitekijöiden hoidossa. Tutkimuksissa on myös pystytty osoittamaan, että selkeä vuorovaikutus suojelee psyykkisen sairauden puhkeamiselta, vaikka sille olisikin geeniperinnöllistä alttiutta. Perheterapian tuloksellisuuden mittaamiseen haasteita tuo se, mitä mitä mitataan. Mitataanko muutoksia oireissa, diagnoosissa, adaptaatiomekanismeissa, perheen vuorovaikutuksessa vai asiakkaan tyytyväisyydessä hoidoon? Useimmissa tutkimuksissa pääpaino on ollut asiakkaan kokemien oireiden muutoksessa.
Vaikka perheterapia on tutkimusten mukaan tuloksellista ja se on myös tunnustettu psykoterapian muoto Suomessa, Kelan kuntoutuspsykoterapioista perheterapian osuus on kuitenkin hyvin pieni verrattuna Kelan korvaamiin yksilöterapioihin. Toisaalta suurin osa perheterapeuteista työskentelee julkisella sektorilla, joten perhepsykoterapiaa ei ole samalla tavalla saatavilla yksityiseltä sektorilta, kuin yksilöpsykoterapiaa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että laadukasta, tutkimusnäyttöön perustuvaa ja vaikuttavaa psykoterapiaa on saatavilla matalammalla kynnyksellä jo julkisissa palveluissa. Uusimmassa Perheterapia-lehden pääkirjoituksessa Eija-Liisa Rautiainen nostaa esiin terapiantakuun yhteydessä verkosto-, perhe- ja pariterapeuttiset työskentelytavat, jotka sopivat tukemaan perusterveydenhuollossa annettavaa lyhytpsykoterapiaa ja psykososiaalista tukea. Koska koulutettuja perheterapeutteja työskentelee jo julkisella sektorilla, ei heidän psykoterapeuttisen osaamisen käyttö loisi myöskään lisäkustannuksia. Olemassa olevia resursseja on tärkeä hyödyntää, jotta asiakkaat saavat mahdollisimman laadukasta ja tehokasta apua jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Onko jokainen todella oman onnensa seppä?
Helsingin Sanomat julkaisi 1.9.2019 artikkelin “Mitä rikkaat todella ajattelevat?”. Artikkelissa kerrotaan vastikään julkaistusta, ja tällä hetkellä Suomessa ainutlaatuisesta tutkimuksesta, jossa Anu Kantola ja Hanna Kuusela ovat tutkineet Suomen rikkaimman promillen käsityksiä muun muassa politiikasta, muista suomalaisista ja itsestään. Tutkimus ja sen tulokset ovat herättäneet paljon keskustelua, ja osa tutkimukseen osallistuneista näyttää olevan vahvasti sitä mieltä, että jokainen on elämässään oman onnensa seppä. Mutta onko asia todella näin yksinkertainen? Onko meillä kaikilla samat mahdollisuudet saavuttaa “hyvä elämä”? Onko meillä jokaisella todellakin samat lähtökohdat elämään?
Minun vastaukseni on, että asia on huomattavasti monisyisempi. Törmäsin sosiaalisessa mediassa Vantaan johtavan sosiaalityöntekijän Pia Koskikurun kirjoitukseen, jossa hän haastaa pohtimaan omia lähtökohtia elämälle. Koskikuru kysyy muun muassa, synnyitkö sinä toivottuna ja odotettuna, turvallisessa paikassa jossa sait hoitoa? Oliko sinulla syntyessäsi vierotusoireita, olitko vaurioitunut äitisi alkoholinkäytöstä? Kun olit vauva, saitko tarvitsemaasi hoivaa, hymyiltiinkö sinulle, juteltiinko sinulle, pidettiinkö sinua sylissä? Entä miten sinun vanhempasi voivat sinun ollessa pieni, jaksoivatko he olla sinulle turvallisia aikuisia? Lohdutettiinko sinua kun sinä itkit, naurettiinko sinun kanssasi, hoivattiinko sinua kun olit sairas? Oliko sinulla lapsena sänkyä, jossa oli lakanat? Oliko kotona ruokaa? Veivätkö vanhempasi sinua kirjastoon, leikkipuistoon, uimahalliin? Oliko sinulla koulussa kavereita? Kiusattiinko sinua? Auttoiko joku sinua läksyissä? Saitko nukkua öisin? Oliko kotisi täynnä aikuisia, jotka joivat, vetivät kamaa, tappelivat? Pitikö sinun pelätä omassa kodissasi? Lyötiinkö sinua? Jouduitko pakenemaan omasta kodistasi? Oliko sinulla harrastuksia? Pääsitkö mökille, huvipuistoon, laskettelemaan? Auttoiko vanhempasi tai joku muu aikuinen sinua saamaan kesätyöpaikan? Oliko sinulla varaa maksaa ajokortti, ostaa auto? Kun muutit kotoa, auttoiko joku sinua muutossa? Kun lompakkosi ja jääkaappisi oli tyhjä, oliko jossain jääkaappi, jonka ääreen hakeutua? Oliko sinulla pankkitilillä valmiina rahaa, omaisuutta, sijoituksia?
Kysymykset ovat pysäyttäviä. Kuinka moni näistä kysymyksistä toteutui sinun kohdallasi kun olit lapsi, entä kuinka moni näistä toteutuu sinun lapsiesi kohdalla? Seuraavaksi voit kuvitella tilannetta, jossa synnyit perheeseen, jossa vanhemmilla ei ollut syystä tai toisesta voimavaroja huolehtia sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi, tarjota sinulle turvallista kotia ja turvallista vanhemmuutta. Tarjota sinulle harrastusta, olla sinulle läsnä, auttaa sinua läksyissä, ostaa lukioon tai ammattikouluun tarvittavia kirjoja. Tilanteesta ei voi syyttää vanhempia, joilla ehkä itsellään on mielenterveyden ongelmia, työttömyyttä, syrjäytymistä. Eikä tällaisessa perheessä varttunutta lasta voi laittaa samalle viivalle lapsen kanssa, joka on saanut osakseen enemmän, enemmän tukea, enemmän materiaalista hyvinvointia, enemmän sosiaalista pääomaa. Voiko siis jokainen todella olla oman elämänsä seppä? Kyllä ja ei. Hyväosaisuus on periytyvää, samoin vähäosaisuus. Yksi suurimmista syistä yhteiskunnan eriarvoistumiseen on lapsiperheiden kokema köyhyys.
Suomessa 120 000 lasta elää köyhyydessä. Köyhyyden vaikutukset alkavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo sikiö- ja vauva-aikana, jolloin äidin kokema stressi vaikuttaa sikiön aivoihin “ohjelmoimalla” niitä kohtaamaan epäturvallisen ympäristön. Useissa eri tutkimuksissa on huomattu, että lapsiköyhyys tuottaa syntymän jälkeen niin sanottua toksista stressiä, joka häiritsee aivojen normaalia kehitystä ja kasvua. Tämä taas lisää tunne-elämän häiriöitä, tuottaa vaikeuksia kaverisuhteissa ja näkyy heikkona koulumenestyksenä. Nämä kaikki lisäävät riskiä myöhemmässä vaiheessa syrjäytymiseen, mielenterveyden häiriöihin, päihteiden käyttöön sekä ennenaikaiseen kuolemaan.
Monilla köyhyyden mukanaan tuomilla ongelmilla on myös ylisukupolvisia seurauksia. Ihmisellä, joka on kokenut vaikeaa köyhyyttä omassa lapsuudessaan, ei välttämättä ole edellytyksiä hyvään vanhemmuuteen. Koska köyhyys ja sen aiheuttama jatkuva huoli toimeentulosta aiheuttavat vanhemmille stressiä, joka taas kaventaa ajattelua ja huomiokykyä, on näillä negatiivisia vaikutuksia vanhemman ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen. Varhainen vuorovaikutus ja sen laatu on tutkimusten mukaan yksi tärkeimmistä ihmisen onnellisuutta ennustavista tekijöistä.
Jos köyhyyteen ja eriarvoistumiseen halutaan vaikuttaa, on panostettava riskiryhmiin kuuluvien lasten ja heidän perheidensä hyvin varhaiseen tukeen ja tehtävä töitä ennaltaehkäisevästi. Jos asioihin puututaan vasta nuoruusiässä, jolloin syrjäytymisriski on jo huomattavasti suurempi, ovat kustannukset yhteiskunnalle myös huomattavasti suurempia. Tehokas, tutkimusnäyttöön perustuva ennaltaehkäisevä työ vaatii resursseja ja taloudellisia investointeja, mutta resursseihin tehdyt investoinnit tuovat huomattavia säästöjä lapsuusiän jälkeen. Lapsipoliittisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa lapsiperheiden hyvinvointiin, lasten tulevaisuuteen ja pitkällä aikavälillä koko yhteiskunnan tulevaisuuteen.
Ihminen ei ole koskaan yksin vastuussa siitä, minkälaiset lähtökohdat hän on elämälleen saanut. Elämälle saadut lähtökohdat määrittelevät valitettavasti pitkälle sen, minkälaiseksi tulevaisuus määräytyy. Tulevaisuuteen taas voimme vaikuttaa yhteiskunnallisilla ja poliittisilla päätöksillä.
Kuuntelemisen ja kuulemisen taito
Maailma on täynnä puhetta ja ääniä. Millä tavalla valitsemme kaiken informaatiotulvan keskeltä sen, mihin kiinnitämme huomiomme, mihin uskomme ja minkä koemme itsellemme merkitykselliseksi? Valintaamme ohjaavat omat käsityksemme asioista, elämästä ja meitä ympäröivästä maailmasta. Valitsemme uskoa sitä tietoa, joka sopii parhaiten omaan uskomusjärjestelmäämme. Tässä ei ole mitään väärää tai pahaa, jokainen meistä toimii tällä tavalla. Kun katson elokuvaa ystäväni kanssa, näemme molemmat saman elokuvan, mutta koemme sen eri tavalla, molemmat omista käsitysjärjestelmistämme käsin. Vaikka olen sisarusteni kanssa elänyt samassa perheessä, samojen vanhempien kanssa ja olemme kokeneet samat asiat, meillä jokaisella on oma tarinamme kerrottavana lapsuudemme kokemuksista.
Terapiatyöskentelyssä, ja missä tahansa muussa ammatissa, jossa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä tarkoituksena auttaa heitä, omien uskomusjärjestelmien tarkastelu on tarpeen. Minkälaista tarinaa minä kerron itsestäni itselleni? Minkälaista tarinaa minä kerron muista ihmisistä itselleni? Minkälaista tarinaa minä kerron asiakkaistani itselleni? Millä tavalla itselleni kertomat tarinat minusta itsestä ja muista ihmisistä vaikuttavat siihen, mitä minä kuulen kun asiakas kertoo omaa tarinaansa? Kuuntelenko oman mieleni kertomaa tarinaa juuri tästä asiakkaasta vai kuulenko sen, mitä asiakas minulle kertoo ilman omia ennakkokäsityksiäni?
Kuunteleminenhan on helppoa, saattaa moni ajatella. Totta. Mutta kuuleminen huomattavasti vaikeampaa. Voit muistella tilannetta, jossa olet yrittänyt kertoa jotain jollekin, mutta keskustelun päätteeksi sinulle on jäänyt tunne, että toinen ei ymmärtänyt yhtään mitä yritit kertoa. Itselleni tulee useampikin esimerkki mieleen kerroista, jolloin olen yrittänyt kertoa jotain minulle tärkeää asiaa, mutta vastaanottaja ei ole kuullut minua. Joskus kuuntelija on yrittänyt liian nopeasti ymmärtää minua, antaa minulle valmiita merkityksiä tai päättää lauseita puolestani. Joskus kuulija ei ole kestänyt minun ahdistustani, vaan hän on antanut hyvää tarkoittavia neuvoja sen sijaan että olisi antanut minun kertoa tai että hän olisi keskittynyt kuulemaan ja kysymään lisää. Kuulluksi tulemisella on äärimmäisen suuri merkitys, erityisesti terapiatyöskentelyssä. Kuulluksi tuleminen antaa ihmiselle kokemuksen siitä, että hän on arvokas, että hänenkin sanoillaan on merkitystä.
Kuinka minä kuuntelen niin, että toiselle syntyy halu puhua kanssani? Itse ajattelen sen lähtevän siitä, että tulen tietoiseksi niistä tarinoista joita minä kerron itselleni; itsestäni, ympäröivästä maailmasta, elämästä yleensä. Sekä siitä, että tulen tietoiseksi omasta sisäisestä dialogistani, siitä puheesta, jota käyn itseni kanssa koskien niitä aiheita, joista keskustelen asiakkaideni kanssa. Ohjaako omat arvoni sitä, miten ohjaan keskustelua? Yritänkö ymmärtää liian nopeasti, tai kysynkö jos en ymmärrä? Yritänkö todella ymmärtää asiakkaani sisäistä maailmaa, sitä miten hän hahmottaa elämää ja maailmaa? Ohjaako keskustelua se, mitä minä haluan selvittää vai se mitä asiakkaani haluaa kertoa?
Jos emme todella kuuntele ja kuule sitä, mitä asiakkaamme meille kertovat, vaarana on että alamme hoitamaan sitä, miten itse ymmärrämme maailmaa. Asiakas turhautuu ja me turhaudumme. Meidän on tärkeää tulla tietoisiksi omista automaattisista tavoistamme kuulla, nähdä ja ajatella, jotta voimme todella olla avuksi terapiatyöskentelyssä. Meidän tulee kiinnostua enemmän paikallisesta tiedosta, siitä, missä todellisuudessa asiakkaamme elävät ja miten he maailmaa ymmärtävät. Ei niinkään yleisestä tiedosta, koska suurin osa meistä ihmisistä ei mahdu valmiiseen muottiin.
Seuraavan kerran kun keskustelet jonkun kanssa, oli se sitten terapiatilanteessa, kotona puolison kanssa, kahvilla ystävän kanssa tai autossa teini-ikäisen lapsesi kanssa, pysähdy todella kuuntelemaan. Kuuntele mitä kuulet toisen sanovan, kuule mitä kuulet omien ajatustesi sanovan. Tule tietoiseksi siitä, ohjaako keskustelua sinun omat tulkintasi siitä mitä toinen sanoo, vai se, että yrität todella ymmärtää keskustelukumppaniasi. Keskity myös kuulemaan kaikki se, mitä ei sanota ääneen. Sanomattomilla viesteillä on usein suurempi merkitys kuin ääneen lausutuilla sanoilla.
Huolehdi itsestäsi arjen keskellä
Arki rullaa omalla painollaan, ja pian olemme taas samassa oravanpyörässä ilman että edes huomaamme sitä. Päiväkoti, koulu, työ, hae lapset, laita ruokaa, lasten harrastukset, omat harrastukset, uni… Tältä näyttää useimpien ihmisten päivät, joka viikko, samat rutiinit päivästä toiseen. Kuinka arjen kiireessä ehtisi kiinnittämään huomiota siihen, mitä itse tarvitsee tai ehtisi huolehtimaan itsestään?
Hukumme kirjallisuuteen siitä, kuinka pitää huolta itsestään, kuinka kehittää itseään, kuinka tulla parhaaksi versioksi itsestään. Mutta tarvitsemmeko todella kaikkia näitä itsehoito-oppaita voidaksemme hyvin? Lisää sääntöjä, lisää rutiineja, – lisää toisten ohjeita?
Kyllä ja ei, on minun vastaukseni. Self-care, joka haastaa kuuntelemaan itseään sisältäpäin on sellaista josta kannattaa ottaa oppia, self-care joka keskittyy ulkoisiin asioihin, saa yleensä stressaantumaan.
Itsensä kuunteleminen on huomattavasti helpompaa kuin miltä se kuulostaa, mutta samalla kuitenkin yllättävän vaikeaa toteuttaa. Usein riittää, että otat pienen hetken arjen keskellä, pysähdyt vaikka vain minuutiksi ja kysyt itseltäsi: mitä tunnen ja mitä tarvitsen. Ole utelias omia ajatuksia ja tunteita kohtaan, mitä niiden takana on? Anna tunteidesi olla ja hyväksy ne, anna tunteiden selittää miksi ne ovat syntyneet, mutta älä anna niiden ohjata sinua täysin. Keskity hetkeksi kuuntelemaan itseäsi ja sitä mitä tunnet, esimerkiksi sillä aikaa kun harjaat hampaasi, kaksikin minuuttia riittää. Jos hampaiden harjaus tuntuu liian hektiseltä, löydät varmasti kaksi minuuttia päivän aikana, jolloin voit keskittyä kuuntelemaan itseäsi.
Kun keskityt sisäänpäin, valitse keskittyä sellaisiin asioihin joihin voit vaikuttaa. Epärealististen tavoitteiden asettaminen itselleen ei saa sinua voimaan hyvin, ennemminkin se vetää sinut mukanaan negatiiviseen noidankehään.
Asiat, jotka saavat meidät kaikki voimaan hyvin riippumatta elämäntilanteesta, arvoista tai tulevaisuudensuunnitelmista, ovat tasapaino ja rutiinit. Sekä tasapaino että rutiinit ovat kuitenkin yksilöllisiä. Tasapaino tarkoittaa yleisesti tilaa, jossa eri suuntiin vaikuttavat muutosta aiheuttavat tekijät kumoavat toisensa. Mitä tämä tarkoittaa meidän arjessamme? Tasapainon tulisi olla tila, jossa aktiviteettia ja lepoa on sopivasti suhteessa toisiinsa, elämän ala- ja ylämäet ovat sopivassa suhteessa toisiinsa, samoin plussat ja miinukset. Tässä tulevat myös yksilölliset erot esiin. Se mikä on lepoa minulle, on ehkä aktiviteettia jollekin toiselle, se joka lisää minun tiliäni, vähentää ehkä jonkun toisen.
Rutiinit eivät myöskään ole niin tarkasti määriteltyjä, kuin se miten sana arkisessa puheessa ymmärretään. Rutiinit ymmärretään yleensä sarjaksi tapahtumia, jotka suoritetaan tietyssä järjestyksessä, mutta ne voivat myös olla mitä tahansa tapahtumia missä tahansa järjestyksessä. Se mikä rutiineissa saa meidät voimaan hyvin, on se, että ne ovat juuri sinun rutiinejasi. Ja se, että ne antavat juuri sinulle sen, mitä sinä tarvitset voidaksesi hyvin.
Tasapaino ja rutiinit sisältävät siis sen, että nousemme ylös silloin kun on valoisaa, teemme jotain päivän aikana, syömme säännöllisesti ja nukumme. Loput onkin kiinni sinusta itsestäsi.
Jos olet lukenut tänne saakka, olet ehkä ehtinyt miettiä että self-care pitää sisällään itsetutkiskelua, sitä että on utelias itseään kohtaan. Kuka minä olen, mitä minä halua, mikä saa minut voimaan hyvin? Se pitää paikkansa, itsestään huolehtiminen arjessa tarkoittaa sitä, että pitää huolta itsestään samalla tavalla kuin huolehtisi itselleen rakkaasta ihmisestä.
Onko sinun vaikea löytä aikaa itsellesi tai löytää edes motivaatiota itsestä huolehtimiseen? Siinä tapauksessa kysy itseltäsi: mitä neuvoisit parasta ystävääsi tekemään? Tai mitä sinun kumppanisi tarvitsisi voidakseen hyvin? Miten huolehtisit lapsestasi, jotta hän voisi hyvin?
Vaikka erilaisten itsehoito-oppaiden määrä kasvaa koko ajan, palaa tutkimus kuitenkin koko ajan siihen, minkä jo ”tiedämme” saavan meidät voimaan hyvin. Back to basics. Me voimme hyvin siitä, että nukumme, vietämme aikaa luonnossa, meillä on harrastuksia, vietämme aikaa sellaisten asioiden parissa joista pidämme, nauramme, vietämme aikaa itseksemme, hengitämme syvään, saamme toteuttaa itseämme, saamme mahdollisuuden käsitellä elämässämme tapahtuneita asioita ja että hyväksymme itsemme.
Vaikka aluksi kirjoitinkin, että sinun ei tarvitse kuunnella ulkoapäin tulevia ohjeita, aion kuitenkin antaa yhden ohjeen: sillä, että annat itsellesi pienen tauon ja pysähdyt kuuntelemaan itseäsi, pidät myös huolta itsestäsi kaikista parhaalla tavalla arjen keskellä.
Kuinka kommunikoida teinin kanssa?
Kun nuori tulee murrosikään, moni asia nuoren ja vanhempien suhteessa muuttuu. Aikaisemmin niin kiltistä, hyvä käytöksisestä ja avoimesta lapsesta tuleekin yhtäkkiä vetäytyvä, tiuskahteleva ja vanhempiaan häpeävä nuori. Vanhemmat ovat tässä vaiheessa monesti hyvinkin ihmeissään kaikista niistä muutoksista, joita nuoressa tapahtuu. Vanhemmat saattavat tulkita nuoren vetäytymisen ja lisääntyneen oman tilan tarpeen siten, että nuori ei enää kaipaa tai tarvitse aikuisen seuraa. Vanhemmat ovat ehkä odottaneet jo pitkään sitä, että lapset selviävät hetken yksin, ja alkavat keskittyä enemmän omiin menoihinsa. Nuoret elävät hyvin vahvasti tässä hetkessä, joten kun nuori huutaa vanhemmilleen “häivy” tai “en halua nähdä sinua”, se tarkoittaa että nuori ei juuri sillä hetkellä halua olla vanhempiensa kanssa tekemisissä. Nuori kuitenkin tarvitsee vanhempien läsnäoloa ja kiinnostusta omiin asioihinsa. Nuori tarvitsee aikuisen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksiaan, ihmetellä elämää, purka tunteitaan ja jonka kanssa hän voi olla eri mieltä asioista. Vanhemman tehtävänä on olla läsnä, kestää nuoren tunnepurkaukset ja viestiä nuorelle että hän kelpaa sellaisena kuin on, että keskeneräisyys on hyväksyttävää. Ennenkaikkea nuori tarvitsee vanhemman joka uskaltaa olla aikuinen.
Jotta nuoren ja vanhemman suhde kestää murrosiän kuohuntavaiheen, on vanhempien pidettävä huolta suhteestaan lapseen jo ennen murrosiän alkamista. Jos lapsi ennen murrosikää on saanut kokemuksen siitä, että vanhemmat hyväksyvät hänet, ovat kiinnostuneita hänen tekemisistään ja rakastavat häntä, nämä hyvät kokemukset säilyvät myös murrosiän myrskyissäkin.
Olemme koonnet alle muutaman vinkin siitä, kuinka säilyttää suhde nuoreen ja parantaa kommunikaatiota nuoren ja vanhempien välillä.
Kuuntele, kuule ja kohtaa nuori– Nuori tarvitsee aitoa läsnäoloa, joten ole läsnä hänelle. Ole myös saatavilla ja lähestyttävissä. Kuuntele ja kuule mitä nuori sinulle sanoo, sekä sanoin että sanattomalla viestinnällään. Loukkaavienkin sanojen takana on usein jotain, mitä nuori yrittää sinulle viestittää. Ole kiinnostunut siitä, mikä jää sanomatta.
Ole kiinnostunut nuoren elämästä – Ole kiinnostunut nuorelle tärkeistä asioista. Kysy nuoren kuulumisia päivittäin, vaikka nuori ärähtääkin vastauksen takaisin. Varaa viikottain hetkiä, jolloin sinulla on mahdollisuus keskustella nuoren kanssa. Monesti nuorta askarruttavat asiat tulevat esiin iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, matkalla harrastuksiin tai muissa kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ole nuoren saatavilla silloin kun hän tarvitsee sinua.
Kerro nuorelle, että hän on tärkeä ja kehu häntä– Osoita ja kerro nuorelle, että hän on hyvä ja tärkeä juuri sellaisena kuin hän on. Kerro nuorelle mukavia lapsuusmuistoja. Anna nuorelle positiivista palautetta hänen taidoistaan ja persoonastaan. Korosta nuoren vahvuuksia, ja huomaa hänen onnistumiset. Nuoren itsetunto on erittäin herkässä tilassa, ja vanhemmilta saatu hyväksyntä ja positiivinen palaute ovat erittäin tärkeitä ja kantavat pitkälle.
Aseta rajat, ja kunnioita nuorta– Vanhemman tehtävänä ja haasteena on auttaa nuorta kasvamaan ja itsenäistymään, mutta samalla asettamaan turvalliset rajat nuorelle. Vanhemman on tärkeää pysyä aikuisena, mutta samalla opettaa nuorta neuvottelemaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä. Vanhemman on kunnioitettava nuoren mielipiteitä ja annettava hänen päättää omaan persoonaan liittyvistä asioista, kuten musiikkimausta, oman huoneen sisustuksesta ja ulkonäöstä.
Kestä nuoren kuohunta– Anna nuoren ilmaista kaikkia tunteita. Osoita nuorelle, että kaikkiin tunteisiin on lupa, mutta älä hyväksy toista tai itseä vahingoittavaa käytöstä. Pysy itse rauhallisena nuoren tunnekuohujen aikana, äläkö ota nuoren kuohuntaa ja tunteiden purkausta henkilökohtaisesti. Näytä myös omat tunteesi avoimesti ja rehellisesti.
Näiden lisäksi vanhempien on hyvä välillä muistella sitä, minkälaista oli itse olla nuori ja minkälainen nuori vanhempi oli. Vanhempi voi myös kertoa lapselle omasta nuoruudesta. Vanhempien on hyvä auttaa nuorta katselemaan asioita ja itseään eri näkökulmista ja pienen etäisyyden päästä.
Vanhempien on myös tärkeää huolehtia omasta jaksamisesta, ja muistaa, että juuri hän on paras vanhempi omalle lapselleen.
Vähäeleinen kohtaaminen
Yksi tarjoamiemme koulutuksien aihealueista on vähäeleinen kohtaaminen. Termi vähäeleinen kohtaaminen on kokenut suuren nousun viimeisten vuosien aikana ruotsalaisen psykologin Bo Hejlskov Elvénin ansiosta, ja mies onkin noussut lähes kulttiasemaan pohjoismaissa. Vähäeleisen kohtaamisen edelläkävijä on yhdysvaltalainen psykologi Ross Greene, ja yksi hänen kuuluisimmista sitaateistaan on “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”. Pidä tämä lause siis mielessäsi.
Otimme ilolla vastaan uutisen, että koko Pietarsaaren alueen varhaiskasvatuksen henkilökunta on saanut mahdollisuuden osallistua luennolle vähäeleisestä kohtaamisesta elokuun alussa https://www.osterbottenstidning.fi/Artikel/Visa/306914.
Sen lisäksi, että vähäeleinen kohtaaminen on suosittu ja ajanhermolla oleva termi ja menetelmä, on se myös erityisen tehokas tapa käsitellä haastavaa käyttäytymistä. Tämän takia mekin haluamme kirjoittaa muutaman sanan suhtautumistavasta, ja auttaa näin levittämään tietoisuutta menetelmästä ja vakiinnuttamaan sen käyttöä. Vähäeleistä kohtaamista voi käyttää kaikissa tilanteissa, joissa henkilö käyttäytyy haastavasti, mutta menetelmä on kehitetty erityisesti heitä varten, joille oman käytöksen muuttaminen tai omien tunteiden hallitseminen on tavanomaista vaikeampaa. Usein kyseessä on lapsi, jolla on neuropsykiatrisia, älyllisiä tai toiminnankyvyssä esiintyviä haasteita, mutta kohtaamistapa käy sovellettavaksi kaikkiin lapsiin.
Vähäeleisessä kohtaamisessa kyse on siitä, että yritetään ymmärtää miksi ihminen käyttäytyy aggressiivisesti sen sijaan, että keskitytään muuttamaan aggressiivista käyttäytymistä. Nähdään siis syy oireiden sijaan. Vähäeleisen kohtaamisen avulla halutaan ennakoida ja estää käyttäytymistä, joka voi aiheuttaa ongelmia yksilölle ja hänen ympäristölleen. Vähäeleinen kohtaaminen EI tarkoita tien siloittelua ongelmista, tai sitä että henkilö ei koskaan opi käyttäytymään, vaan pikemminkin sen avulla opetetaan toisen kunnioittavaa kohtaamista sillä tasolla, jolla henkilö pystyy kyseisellä hetkellä toimimaan.
Vähäeleisestä kohtaamisesta on kirjoitettu etenkin ruotsiksi todella paljon, mutta Hejlskov Elvénin toisesta peruskäsitteestä, odotuksista, ei artikkeleita tai kommentteja ei juurikaan löydä. Odotuksilla tarkoitetaan tässä yhteydessä odotuksia lapsia ja heidän käyttäytymistään kohtaan yleisesti, mutta erityisesti odotuksia niitä lapsia kohtaan, joilla on vaikeuksia tunteiden säätelyssä ja toiminnanohjauksessa. Muistathan vielä Greenen sanat: “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”? Miksi siis odotamme, että päiväkotipäivä sujuu ilman yhtäkään konfliktia, jos meillä on 10 lapsen ryhmä joka koostuu 3-4 –vuotiaista lapsista, jotka kaikki sattuvat olemaan fyysisesti aggressiivisimmassa iässä? Tai miksi odotamme että meidän 7- ja 9-vuotiaat lapsemme ovat kokonaisen viikonlopun tappelematta kertaakaan (been there, done that)? Tai miksi odotamme, että Kalle jolla on ADHD -diagnoosi, istuu koko päivän paikallaan päästämättä äännähdystäkään oppituntien aikana? Tai että sama Kalle ei tämän jälkeen lyö ketään, kun hän innostuu liikaa liikuntatunnilla, tai hän ei heitä kirjoja lattialle kun opetus käy liian vaikeaksi?
Hejlskov Elvén käyttää sanaa vastuunottaja, ja pyytää aina aikuisia kysymään itseltään “kenen ongelma on?”. Vastuunottaja –termi liittyy meidän odotuksiimme, ja lähtökohtana siinä on, että keskitymme siihen, mitä voimme itse omalla toiminnallamme tehdä tilanteen rauhoittamiseksi. Vastuunottajan lisäksi Helskov Elvén puhuu hallinnan ottamisesta. Tämä tarkoittaa sitä, että me hallitsemme itseämme ja omaa käyttäytymistämme, jotta voimme auttaa toista saamaan takaisin oman itsehillintänsä. Tunnetila tarttuu, samoin käyttäytyminen, ja nämä yhdessä muodostavat hallinnan ottamisen perustan. Voit lukea lisää Bo Hejlskov Elvénin ajatuksista ja näkemyksistä hänen blogistaan https://hejlskov.se.
Se, että ihmiset kouluttautuvat ennakoimaan, käsittelemään ja ennaltaehkäisemään haastavaa käyttäytymistä on erittäin hyvä asia, mutta samalla on yllättävää, että tarve kouluttautumiselle ja eettisesti puolustettavissa olevalle menetelmälle on tullut esiin vasta nyt.Nyt pääsemmekin myös meidän sydämenasiaamme, joka on että, meidän näkemyksemme mukaan jokainen lapsi ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavalla tavalla, ja hänen omat yksilölliset lähtökohtansa huomioon ottaen. Tämän takia teillä onkin mahdollisuus kääntyä meidän puoleemme, jotta saamme levitettyä vähäeleisen kohtaamisen suhtautumistapaa haastavasti käyttäytyvien lasten ja nuorten kanssa työskenneltäessä.
Vielä kerran, “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”. Pidä tämä lause mielessäsi seuraavan kerran kun kohtaat kiukuttelevan lapsen. Jos haluat kuulla lisää, ota meihin yhteyttä!
Lukuvinkkejä:
Elvén, Bo Hejlskov & Wiman, Tina: Barn som bråkar. Att hantera känslostarka barn i vardagen. Natur & Kultur, Stockholm, 2015
Elvén, Bo Hejlskov: Beteendeproblem i skolan. Natur och Kultur, Stockholm, 2014
Havelius, Axel Chipumpu (red): Lågaffektivt bemötande. Studentlitteratur, Lund, 2016.
****************************************************************************
Elvén, Bo Hejlskov: Kenen ongelma? Haastavat tilanteet koulun arjessa. Kehitysvammaliitto ry Oppimateriaalikeskus Opike, Helsinki, 2016
****************************************************************************
Elven, Bo Hejlskov & Tina Wiman: Sulky, Rowdy, Rude? Why kids act out and what to do about it. Jessica Kingsley Publishers, London & Philadelphia 2017
Elvén, Bo Hejlskov: No Fighting, No Biting, No Screaming. Jessica Kingsley Publishers, London & Philadelphia, 2010
Me olemme Bro & Ena
Tervetuloa kotisivuillemme ja blogimme pariin! Ab Bro & Ena Oy on uusi, syyskuun alussa virallisesti toimintansa aloittava yritys, joka tarjoaa palveluita lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin tukemiseen. Tavoitteenamme on tarjota palveluita matalalla kynnyksellä, ja näin omalta osaltamme parantaa mielenterveyspalveluiden saatavuutta. Haluamme tarjota korkealaatuisia ja näyttöön perustuvia terapiapalveluita yksityisille asiakkaille, yrityksille sekä julkiselle sektorille. Yrityksemme sijaitsee Pietarsaaressa, mutta palvelemme Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan alueita.
Yrityksen perustajat olemme me, Mervi Bro ja Sofie Ena. Meillä molemmilla on pitkä kokemus lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelystä erilaisissa työtehtävissä julkisella sektorilla. Nyt olemme päättäneet yhdistää osaamisemme ja tarjota palveluita yhteisen yrityksemme kautta.
Blogissamme tulemme kirjoittamaan lapsiin, nuoriin ja perheisiin ja heidän hyvinvointiin sekä mielenterveyteen yleisesti liittyvistä aiheista.
Mervi Bro
Minun nimeni on Mervi Bro, ja olen koulutukseltani psykiatriseen hoitotyöhön suuntautunut sairaanhoitaja. Sairaanhoitajan tutkinnon lisäksi olen opiskellut ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi ja Multi Dimensional Family Therapy –perheterapeutiksi ja menetelmäohjaajaksi. Lisäksi opiskelen tällä hetkellä Jyväskylän yliopistossa perhe- ja paripsykoterapeutiksi. Työotteeni on siis vahvasti systeeminen, perhe ja verkostot huomioonottava ja ratkaisukeskeinen. Minulle tärkeintä asiakaskohtaamisissa on se, että asiakkaalle tulee kokemus kuulluksi tulemisesta. Työskentelyni tärkeimpiä kulmakiviä on asiakkaan oman toimijuuden vahvistaminen ja tukeminen, sekä ympärillä olevan perheen ja verkostojen aktivoiminen asiakkaan toiveita kunnioittaen. Ajattelen, että jokaisesta perheestä ja jokaisesta asiakkaasta löytyy vahvuuksia, joita työskentelyn aikana nostetaan esiin ja vahvistetaan.
Työkokemusta minulla on aikuisten kanssa työskentelystä psykiatrisella aikuisvastaanotolla, lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelystä Lasten ja nuorten psykiatrisella vastaanotolla sekä syömishäiriöisten asiakkaiden kanssa työskentelystä yksityisellä syömishäiriöklinikalla. Tämän lisäksi toimin konsultoivana psykiatrisena sairaanhoitajana vaativaa erityistä tukea tarvitseville lapsille ja nuorille tarkoitetussa erityiskoulussa.
Ennen sairaanhoitajaksi opiskelua olen työskennellyt vaativissa asiakaspalvelutehtävissä sekä Suomessa että ulkomailla yhteensä kuuden vuoden ajan.
Olen kotoisin Kalajoelta, mutta tällä hetkellä asun Pietarsaaressa mieheni ja kahden lapsemme kanssa. Yksi rakkaimmista harrastuksistani on juokseminen. Tämän lisäksi olen intohimoinen lukija, minulla on aina vähintään kaksi kirjaa yhtä aikaa kesken. Kolmas tärkeä asia minulle on matkustelu. Suhtaudun mielenkiinnolla ja uteliaisuudella uusia asioita, ihmisiä ja paikkoja kohtaan, ja tämän takia pidän erityisen paljon matkustamisesta, ja uusien paikkojen ja tunnelmien kokemisesta.
Sofie Ena
Minä olen Sofie Ena, ja yhdessä Mervin kanssa muodostan toisen puolen Bro & Ena Oy:sta.
Koulutukseltani olen kehityspsykologian maisteri, ja suoritan tällä hetkellä tohtorinopintoja. Peruskoulutukseni lisäksi olen opiskellut perheterapeutiksi (MultiDimensional Family Therapy) ja suorittanut täydennyskouluksia mm. johtajuudesta ja eri terapiamenetelmistä, kuten KKT, DKT ja HOT.
Olen opettanut sekä yliopistotasolla että peruskoulutustasolla. Luentoni ovat käsitelleet kaikkea biologisesta psykologiasta tunteiden käsittelyyn. Minun tutkimusalueeni, sekä aihe josta olen hyvin kiinnostunut, on lapset ja aggressio sekä tunteiden psykologia yleisestikin.
Olen työskennellyt aikaisemmin perheoikeudellisten palveluiden parissa, lastensuojelussa sekä aikuissosiaalityössä. Lisäksi olen jo useamman vuoden ajan työskennellyt lasten ja nuorten psykiatrialla, missä työtehtäviini kuuluvat sekä yksilö- että perheterapia sekä vastaaminen ryhmätoiminnasta tunne-elämän haasteita kohtaaville lapsille.
Minun työskentelyotteeni on systeeminen ja integratiivinen. Minulle on tärkeää, että kaikkien ääni tulee kuulluksi, ja keskityn mieluummin asiakkaiden resursseihin kuin ongelmiin. Uskon, että kaikilla perheillä on vahvuuksia käsitellä kohtaamiaan haasteita, ja minun tehtäväni on yhdessä perheen kanssa nostaa nämä vahvuudet esiin. Kunnioitus sekä yksilöä että perhettä kohtaan on yksi tärkeimmistä elemteistä työssäni.
Olen erityisen kiinnostunut tunteista, syistä jotka saavat meidät tuntemaan tietyllä tavalla, siitä kuinka käsittelemme tunteitamme ja miksi ihmiset valitsevat elämässään niin eri tavoin (tässä tulee myös minun nörtti-puoleni esiin, voisin analysoida aiheesta vaikka kuinka pitkään). Ymmärrys ihmisten erilaisia taustoja, tapoja ja asioiden käsittelyä kohtaan on minun työskentelyni perusta, ja jotain mitä haluan tuoda esiin kaikissa kohtaamisissa.
Tunteiden kohtaaminen on haastavaa ja nostaa usein esiin myös meidän omat tunnereaktiot. Oletko joskus nähnyt elokuvan tai lukenut kirjan nimeltä ”Mies joka puhui hevosten kanssa”? Tai nähnyt sarjan ”Koirakuiskaaja”? Jos et ole, lyhyenä yhteenvetona voin kertoa, että perusta heidän työskentelyssään on nähdä reaktioiden taakse ja yrittää tulkita, miksi eläin käyttäytyy kuten se tekee. Sanoisin, että omassa työskentelyssäni on sama perusta, mutta vain ihmisten kanssa.
Olen syntynyt ja kasvanut Pedersöressä, misssä edelleenkin asun (tosin 20km päässä sieltä missä synnyin) mieheni ja kahden lapsemme kanssa. Kun en ole töissä, tykkään lukea, kirjoittaa, liikkua ja olla ulkona luonnossa. Tykkään kukista, merestä ja erityisen paljon pidän (seinien) maalaamisesta.
