Tunteenpurkaukset eri ikävaiheissa
Se, että lapset saavat kiukkukohtauksia ei ole mikään uutinen. Lähes jokainen jonka ympärillä on lapsia, joka työskentelee lasten kanssa tai liikkuu ihmisten seassa, on varmasti huomannut että erityisesti 4-6 vuotiailla lapsilla on taipumus saada aikuisten silmin katsottuna suhteettoman suuria tunteenpurkauksia, erityisesti jos eivät saa jotain mitä haluavat, kun ovat väsyneitä tai nälkäisiä, tai kun joku nyt vain sattuu olemaan vialla.
Kiukkukohtaus on termi, jota yleensä käytetään kontrolloimattomasta tunteenpurkauksesta. Lasten kiukkukohtaukset ovat suhteellisen tunnettuja ja luonnollinen osa kehitystä. Kiukkukohtaukset liitetään uhmaikänäkin tunnettuun ikävaiheeseen lapsen kehityksessä, eikä kiukulla tässä kohtaa ole mitään tekemistä tunteiden kanssa. Sen sijaan kyse on kykenemättömyydestä käsitellä vahvoja tunteita. Aggression kehityksen teorian mukaan aggressiivinen käyttäytyminen muuttuu sitä mukaa kun lapsi kehittyy ja alkaa ymmärtämään sosiaalisia normeja. Fyysinen aggressio on vahvimmillaan ennenkuin lapsi on oppinut puhumaan, kun taas verbaalinen aggressio kasvaa sitä mukaa kun kieli kehittyy. Kun lapsen kyky ymmärtä sosiaalisia normeja kehittyy, muuttuu aggressio myös epäsuoremmaksi, jotta lapsi ei joudu ulos ryhmästä. Lasten aggressio on korkeimmillaan yleensä noin 3-4 –vuotiaana ja 6-7 –vuotiaana, koska suurin osa aggression muodoista on esillä yhtäaikaa näissä ikävaiheissa.
Kirjoitimme aikaisemmin siitä, kuinka kohdata lapsen kiukku. Löydät kirjoituksen vähäeleisestä kohtaamisesta täältä: https://www.broena.fi/vahaeleinen-kohtaaminen/. Vähäeleisen kohtaamisen avulla voi ennakoida, käsitellä ja estää ongelmakäyttäytymistä. Vähäeleisen kohtaamisen avulla lähdemme siitä, että huomio keskitetään siihen, mihin voi vaikuttaa jotta tilannetta voi muuttaa, ja sen jälkeen kontrolloida itseään, jotta voi auttaa toista saamaan takaisin oman itsekontrollin. Menetelmä on erinomainen, erityisesti jos haluaa vähentää ongelmakäyttäytymistä lasten tai vanhempien ihmisten kohdalla, joilla on erilaisia toiminnankyvyn vaikeuksia, jotka tekevät tunteiden hallinnan vaikeammaksi.
Mitä jos menetelmää käyttää aikuisiin, joiden pitäisi pystyä säätelemään tunteitaan itse, tekeekö jotain väärin? Ei. Vähäeleinen kohtaaminen sisältää myös sen, että se estää tunteiden leviämisen, sen että tunnetila tarttuu. Jos kohtaan hermostuneen henkilön, tilanne tuskin paranee sillä, että myös minä hermostun ja tulen vihaiseksi. Painotan myös vielä sitä, että vähäeleinen kohtaaminen ei tarkoita sitä, selitän kiukkukohtauksen pois tai lakaisen sen maton alle, vaan sitä, että otan vastuun siitä mihin itse voin vaikuttaa. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa omiin ajatuksiini, tunteisiini ja toimintaani. Muiden ajatukset, tunteet tai toiminta eivät ole minun vastuullani, mutta sen kautta, että kannan vastuuni itsestäni voin myös auttaa toista saamaan oman kontrollin takaisin, ilman että hän menettää itsekunnioituksen.
Vähäeleinen kohtaaminen on humaani ja kunnioittava menetelmä. Teemme mitä voimme itsellemme ja autamme toista kun siihen pystymme.
Entä miten kohdata aikuinen, jolla on tunnepurkaus tai joka käyttäytyy vihaisesti? Aikuisten tunnepurkauksissa on kyse samasta asiasta kuin lasten tunnepurkauksissa. Myös aikuiset huutavat, uhkailevat, kiroilevat, vetävät esiin vanhoja vääryyksiä, valittavat, vaativat vastausta enemmin kuin odottavat sitä, ja pahimmassa tapauksessa lyövät, potkivat, heittelevät tavaroita ja vahingoittavat muita ihmisiä fyysisesti.
Heidän kohdallaan käytetään samaa kohtaamistapaa kuin lasten kohdalla. Pysy itse rauhallisena, tunnepurkauksen kourassa olevan ihmisen kanssa ei pysty keskustelemaan, odota sen sijaan että pahin tunnepurkaus on mennyt ohitse. Jos tilanteeseen liittyy vaaraa, soita apua hälytyskeskuksen kautta. Aikuisen ihmisen kontrolloimaton ja vaarallinen käyttäytyminen ei ole sinun vastuullasi. Jos tilanne ei aiheuta vaaraa sinulle tai tunnepurkauksen vallassa olevalle henkilölle, näytä että ymmärrät mutta aseta samalla rajat. Anna myös tilaa ja vältä vastaamasta tunnelatautuneeseen käytökseen. Tunnepurkaus on interaktiivista käyttäytymistä, mikä tarkoittaa sitä, että se menee ohi jos tunnepurkauksen saanut henkilö ei saa vastausta provosoivalle käytökselleen. Joskus se tapahtuu nopeammin, joskus se kestää hetken. Tunnepurkaus saattaa olla myös reaktio siihen, että henkilö tuntee itsensä nurkkaan ahdistetuksi, ja kun peräännyt, saattaa tunnepurkaus mennä ohi. Ota vastuu omasta toiminnastasi siten, että annat tilaa sen sijaan että pyydät tunnepurkauksen vallassa olevaa perääntymään.
Lapset, joiden tunteita ei kuulla eikä kohdata, oppivat piilottamaan vihan tunteensa, oppivat häpeämään tunteitaan ja selittämään pois negatiivisia tunteitaan. Heistä tulee myös ei-resilienttejä lapsia. Psykologinen joustavuus tarkoittaa kykyä palautua tapahtumasta, joka on aiheuttanut suuria tunteita sekä kykyä selviytyä vaikeuksista. Yksinkertaisesti sanottuna, psykologinen resilienssi on perusta sille, että selviämme elämästä ja sen tuomista haasteista ja voimme hyvin. Kyse on siis hyvin tärkeästä kyvystä.
Ei-resilienteistä eli psykologisesti joustamattomista lapsista kasvaa psykologisesti joustamattomia aikuisia. Näillä aikuisilla on vaikeuksia käsitellä omia tunteitaan, he kohdistavat tunteensa muihin, heillä on kohtuuttomia vaatimuksia, eivätkä he pysty ottamaan vastuuta omista teoistaan. Se voi myös johtaa siihen, että aikuisesta tulee liikkumaton, passiivinen. Mikään näistä toimintatavoista ei ole toivottavaa.
Mikä on siis vihaisuuden ja kohtuuttoman tunnepurkauksen ero? Ero on tunteessa ja toiminnassa. Viha on tunne, tunnepurkaus on toiminta. Kaikilla on oikeus olla vihainen, riippumatta iästä, taustasta, sukupuolesta. Kaikki tulevat vihaisiksi. On kuitenkin kohtuutonta kohdistaa viha muihin, ainakin jos siitä tulee tapa. Me olemme kuitenkin vain ihmisiä, kaikki meistä käyttäytyy välillä tavalla, jonka tiedämme olevan väärä. Samalla tavalla kuin lasten kohdalla, tapahtuu se usein kun olemme väsyneitä, nälkäisiä, stressaantuneita tai meillä muuten vain on huono päivä. Pyydä anteeksi jos näin tapahtuu, ota vastuu teoistasi ja anna mallia lapsillesi tai muille ihmisille ympärilläsi. Sinä voit auttaa muita rakentamaan psykologista joustavuutta.
Aikuisten tunnepurkausten käsitteleminen ei ole helppoa, varsinkaan jos kyseessä on aikuinen joka on sinulle läheinen, sinun sukulaisesi, vanhempaisi, sisaresi tai kumppanisi. Sinun vastuullasi on suojella itseäsi ja kohdata kyseinen ihminen. Sinun vastuullasi ei koskaan ole muuttaa tällaisen ihmisen käyttäytymistä. Jos ihminen, jonka käyttäytymisestä olet huolissasi, ei ole halukas muuttamaan käyttäytymistään, on sinun ainut vastuusi suojella itseäsi.
Perheterapia hoitomuotona
Perheterapia määritellään ammatilliseksi ja tietoiseksi pyrkimykseksi ja menetelmäksi, jonka avulla tutkitaan, ymmärretään ja hoidetaan perheen sisäistä vuorovaikutusta sekä yksittäisillä perheenjäsenillä esiintyviä häiriöitä ja niiden aiheuttamaan kärsimystä. Perheterapiassa pyritään siihen, että ne vuorovaikutusverkon rakenteet, jotka ylläpitävät yksilöllistä mielenterveydenhäiriötä ja estävät kehityksellisesti rakentavia ratkaisuja, muuttuisivat. Tähän pyritään nostamalla esiin vuorovaikutuksessa olevia myönteisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia.
Suomessa perheterapia on yksi psykoterapian muodoista, johon voi hakea Kelan korvausta kuntouspsykoterapian muodossa. Perheterapiaa voi saada myös vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena Kelan tukemana. Suurin osa perheterapeuteista Suomessa työskentelee julkisella sektorilla. Perheterapia on saanut alkunsa 1950 –luvulla, jolloin sitä kehitettiin erityisesti lastenpsykiatriassa ja psykoosien hoidossa. Perheterapia on historiansa aikana saanut vaikutteita erilaisista viitekehyksistä, ja siinä yhdistyykin mm. ratkaisukeskeinen ja narratiivinen työskentelyote, strukturaalinen, systeeminen ja strateginen viitekehys sekä viimeisimpinä suuntauksina reflektiivinen, dialoginen ja voimavarakeskeinen työskentelyote.
Erityisesti dialogisessa ja voimavarakeskeisessä perheterapiassa teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Ajatellaan siis, että todellisuus rakentuu niissä sosiaalisissa suhteissa, joissa me elämme. Tähän liittyy myös vahvasti diskurssiivinen ja kontekstuaalinen perusajatus, eli se, että ongelman todellisuus rakentuu kielessä, ja se on sidottu tiettyyn asiayhteyteen. Ongelmaa ei siis nähdä yksilön sisällä olevana psyykkisenä vajavuutena, vaan huomio kiinnitetään voimavarojen etsimiseen keskustelutavoista. Yhdysvaltalainen psykologi Harlene Anderson haastoi aikoinaan systeemisen perheterapian toteamalla, että systeemit eivät luo ongelmia, vaan ongelmat perheessä luovat erityiset vuorovaikutussysteemit. Perheterapian avulla pyritään siis vaikuttamaan näihin erityisiksi muodostuneisiin vuorovaikutussysteemeihin.
Perheterapiaa käytetään yleisimmin vuorovaikutuksellisten ongelmien kuten avioerokriisien selvittelyyn ja hoitoon, vaikeiden mielenterveydenhäiriöiden kuten skitsofrenian hoidossa sekä muiden terapiamenetelmien tukena. Perheterapiaa voidaan käyttää sekä tarkasti määritettäviin mielenterveyden häiriöihin, perheen vaikeisiin konfliktitilanteisiin, vuorovaikutuksen häiriöihin sekä perheen normaaleihin kriiseihin. Tutkimuksissa on tullut esiin, että perheterapian lisääminen hoitoon on lisännyt julkisen terveydenhuollon piirissä käytetyn perusterapian tuloksellisuutta.
Perheterapian tuloksellisuudesta on olemassa tutkimuksia, vaikka sitä ei olekaan tutkittu yhtä paljon kuin muita psykoterapian muotoja. Perheterapia on tutkimuksissa todettu tulokselliseksi nuorten kohdalla käytös- ja tunnehäiriöissä, päihteiden käytössä sekä syömishäiriöissä. Näiden lisäksi näyttöä tuloksellisuudesta on jonkin verran masennuksen, itsensä vahingoittamisen ja kroonisten somaattisten sairauksien hoidossa. Aikuisten kohdalla perheterapia on todettu tulokselliseksi skitsofrenian, päihteiden käytön, dementian sekä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöiden hoidossa. Pariterapian tuloksellisuudesta on taas näyttöä mm. masennuksen hoidossa, avioliittokonfliktien, ylipainon ja hypertension riskitekijöiden hoidossa. Tutkimuksissa on myös pystytty osoittamaan, että selkeä vuorovaikutus suojelee psyykkisen sairauden puhkeamiselta, vaikka sille olisikin geeniperinnöllistä alttiutta. Perheterapian tuloksellisuuden mittaamiseen haasteita tuo se, mitä mitä mitataan. Mitataanko muutoksia oireissa, diagnoosissa, adaptaatiomekanismeissa, perheen vuorovaikutuksessa vai asiakkaan tyytyväisyydessä hoidoon? Useimmissa tutkimuksissa pääpaino on ollut asiakkaan kokemien oireiden muutoksessa.
Vaikka perheterapia on tutkimusten mukaan tuloksellista ja se on myös tunnustettu psykoterapian muoto Suomessa, Kelan kuntoutuspsykoterapioista perheterapian osuus on kuitenkin hyvin pieni verrattuna Kelan korvaamiin yksilöterapioihin. Toisaalta suurin osa perheterapeuteista työskentelee julkisella sektorilla, joten perhepsykoterapiaa ei ole samalla tavalla saatavilla yksityiseltä sektorilta, kuin yksilöpsykoterapiaa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että laadukasta, tutkimusnäyttöön perustuvaa ja vaikuttavaa psykoterapiaa on saatavilla matalammalla kynnyksellä jo julkisissa palveluissa. Uusimmassa Perheterapia-lehden pääkirjoituksessa Eija-Liisa Rautiainen nostaa esiin terapiantakuun yhteydessä verkosto-, perhe- ja pariterapeuttiset työskentelytavat, jotka sopivat tukemaan perusterveydenhuollossa annettavaa lyhytpsykoterapiaa ja psykososiaalista tukea. Koska koulutettuja perheterapeutteja työskentelee jo julkisella sektorilla, ei heidän psykoterapeuttisen osaamisen käyttö loisi myöskään lisäkustannuksia. Olemassa olevia resursseja on tärkeä hyödyntää, jotta asiakkaat saavat mahdollisimman laadukasta ja tehokasta apua jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Hyvin(pahoin)vointi työssä
Työ ja siinä onnistuminen muodostavat ison osan identiteetistämme, siitä kuka minä olen ja mitä minä teen. Se, että työstä jota teemme tulee identiteettimme, on väistämätöntä. Sen lisäksi että työ parhaassa tapauksessa muodostaa osan identiteetistämme, ja että sen avulla saamme toteuttaa itseämme, sen avulla tienaamme myös palkkamme. Voi sanoa siis että työskentelemme, jotta voimme elää, ja elämme, että voimme työskennellä. Useat meistä viettävät noin kolmasosan päivästään työpaikallaan. Se, että työpaikkamme ja työtehtävämme ovat sellaisia, joiden parissa viihdymme, vaikuttaa suoraan psyykkiseen hyvinvointiimme. Valitettavasti voi työllä tai työpaikalla olla myös vastakkainen vaikutus hyvinvointiimme, epäviihtyisä työpaikka tai työtehtävä josta ei selviydy, voivat myös sairastuttaa.
Mitä haluamme elämältä työnteon lisäksi? Suurin osa ihmisistä haluaa hyvän elämän ja voida hyvin. Työ ja hyvinvointi kuuluvat yhteen, samalla tavalla kuin työ ja pahoinvointi. Työ saa meidät voimaan hyvin, mutta työ voi saada meidät myös voimaan pahoin. Mitkä tekijät vaikuttavat tähän? Jotkut ajattelevat, että pahoinvointia voi välttää jos on tietoinen siihen johtavista tekijöistä. Tietyiltä osin tämä toimii, mutta samanaikaisesti kuulemme kuitenkin uutisia siitä, kuinka työssään viihtyvät ihmiset sairastuvat, vaikka tekevätkin työtä jolle palavat.
Motivaatio tehdä töitä on sekä sisäisesti että ulkoisesti ohjautunutta; ruoka, katto pään päällä, turvallisuus ja sosiaaliset yhteydet, suhteet ja henkilökohtainen kasvu. Motivoivat tekijät ovat pysyneet samoina useiden vuosikymmenten ajan. Tekijät, jotka motivoivat työntekijää ovat siis pysyneet samoina, toisinkuin työelämä.
Sitä mukaan kun elintaso on noussut eikä meidän ole enää tarvinnut taistella ruuasta ja siitä, että saa mahansa täyteen joka päivä, asunnosta ja perheen elättämisestä, ovat myös työntekijöiden vaatimukset tekemästään työstä muuttunut. Tämän voi osittain selittää korkeammalla koulutustasolla, mutta myös yhteiskunnallisilla muutoksilla ja tekniikan kehityksellä. Nuorilla, jotka tänä päivänä astuvat työelämään, on täysin eri motivaatio työnteolle kuin edellisillä sukupolvilla. Vakituinen työpaikka ja kuukausipalkka eivät enää riitä, vaan tämän päivän työntekijät haluavat tehdä työtä jolla on merkitystä.
Kaikella mitä teemme tietoisesti, tavoite tai suunnitelma mielessä, on meille merkitystä. Sen, että on merkityksellistä tekemistä, ei tarvitse tarkoittaa sitä, että koemme työssämme kaiken merkitykselliseksi, vaan ennemminkin että tekemällämme työllä on merkitystä sekä itsellemme että ympärillämme oleville ihmisille. Viktor Frankl, logoterapian perustaja ja psykiatrian professori erottaa kolme eri arvokategoriaa, jotka toimivat elämän merkityksellisyyden lähtökohtina. Frankl ajattelee, että koemme merkitystä saavuttamalla ja kokemalla jotakin ja sillä, että valitsemme itsellemme sopivan asenteen elämää kohtaan. Kuinka tämä sopii yhteen työhyvinvoinnin kanssa? Siten, että kun koemme työmme avulla saavamme aikaan jotain, että tapaamme jonkun tai jotain joka on meille tärkeää, ja kun kohtaamme vastoinkäymisiä, valitsemme nähdä ne mahdollisuuksina oppia ja kehittyä, on meillä mahdollisuus löytää syvempi merkitys työssämme ja elämässä yleisesti.
Ingrid Biese, joka toimii tutkijatohtorina Svenska social- och kommunalhögskolanissa Helsingin yliopistossa, tutkii sitä minkä takia menestyneet miehet ja naiset hyppäävät pois palkkatyöstään. Bieseä haastateltiin Svenska Ylellä ja hän kertoi tutkimuksestaan sekä siitä, miksi tämä aihe on merkityksellinen yhteiskuntakehitykselle juuri nyt. Syy on juuri merkityksen löytämisessä. Biese puhuu ”johdonmukaisesta narratiivista”, tarinasta meistä itsestämme, meille itsellemme ja sen tärkeydestä että tarinassa on punainen lanka. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän identiteettimme on yhtenäinen sen kanssa mitä teemme. Ihmiset tarvitsevat yhteensopivan kokonaisuuden, jotta voivat voida hyvin, sanoo Biese.
Mikä on meidän omalla vastuullamme ja mikä on työnantajan vastuu? Työsuojelulain mukaan tulee työnantajan ja työntekijän yhdessä ylläpitää ja parantaa turvallisuutta työpaikalla. Työnantajan vastuulla on järjestää tarvittavat toimet pitääkseen huolta työntekijän terveydestä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työnantajan vastuulla on pitää huolta, että työtehtävät eivät vahingoita työntekijän terveyttä. Organisaatio ohjaa sitä, kuinka työntekijä jaksaa ja kokee työnsä, ja tässä kohtaa orgnisaation vastuulla on myös käytännössä pitää huolta siitä, että asiat toimivat, koska työkulttuuri on myös tärkeä, sanoo Biese. Useat tutkimukset työkulttuurista ja työhyvinvoinnista osoittavat vahvaa eriytymistä työntekijöiden ja johdon välillä, jolla taas on negatiivista vaikutusta työhyvinvointiin. Näihin kuuluu mm. ylhäältä päin asetetut tavoitteet, kun taas työntekijöiden osallisuus näihin asioihin lisää työhyvinvointia.
Työntekijän omaa vastuuta omasta hyvinvoinnista ei voi ohittaa. Lainsäädännön mukaan on työntekijän vastuulla olla työkykyinen. Jokaisen omalla vastuulla on muuttaa omia olosuhteitaan jos ei ole tyytyväinen omaan tilanteeseensa tai kokee voivansa huonosti. Kuten on kaiken muunkin pahoinvoinnin kohdalla, työntekijän omalla vastuulla on kertoa pahoinvoinnistaan, koska työnantaja ei pysty puuttumaan sellaiseen, josta ei ole tietoinen.
Uupumus ja loppuunpalaminen ovat uusia kansansairauksia. Ehkä olet seurannut Ylen sarjaa ”We can´t do it” tai ”Diagnos duktig”? Molemmat sarjat kertovat siitä, kuinka nuoret naiset sairastuvat ennen kuin he ovat ehtineet edes aloittaa kunnolla työelämää. Tekevätkö he jotain väärin? Eivät tietenkään, sen sijaan systeemissä on vika. Olemme keskellä vaihetta, jossa aikaisempien sukupolvien työkulttuuri, johon kuuluvat kova fyysinen työnteko ja pitkät päivät yhdistyy uuden sukupolven työkulttuuriin, jossa keskeistä on joustavuus, saatavuus ja merkityksellisyys. Kaikkea on liian paljon, vaikka se onkin merkityksellistä. Työelämä tänä päivänä näyttää täysin erilaiselta kuin aikaisemmin, työ on enemmän kuin työpaikka tai se, mitä saa aikaiseksi työpäivän aikana. Työelämä on yhtä kuin sinun elämäsi.
Toivon, että työelämä jatkaa muuttumista 2000-luvun aikana ja että kehitys johtaa humaanimpaan työpolitiikkaan, missä ihmisellä on elämä myös työelämän ulkopuolella, sekä siihen että yhteensopiva tarina saa suuremman merkityksen. Tulevien sukupolvien työelämä tarvitsee enemmän vapautta ja joustavuutta, mutta se tulee todennäköisesti myös tarkoittamaan lisää ja vaativampaa tuottavuutta. Jos nämä asiat ovat sopusoinnussa, on työ ja elämä merkityksellistä.