Nuorten hyvinvointi ja sen tukeminen
Nuoruus on monien muutosten aikaa. Nuori kehittyy niin fyysisesti kuin henkisesti. Kehossa tapahtuu muutoksia, ja se saattaa tuntua yhtäkkiä hyvin vieraalta, kaikkia muutoksia ole helppo hyväksyä. Myös mieli on myllerryksessä, välillä kaikki on hyvin, nuori on iloinen ja onnellinen. Toisessa hetkessä nuoresta taas tulee kiukutteleva, tiuskiva ja vanhemmille huutava lapsi. Usein nuori ei itsekään pysy heittelehtivien tunteiden perässä ja on yhtä hämmentynyt kuin vanhemmatkin. Nuoruus muuttaa sekä nuorta itseään että vanhempia.
Viimeisten vuosien aikana murrosiän alkaminen on aikaistunut lähes kaikissa teollistuneissa maissa. Nuoruus myös kestää kauemmin kuin aiemmin. Nuoruus on epävarmempaa kuin aiempien sukupolvien kohdalla. Yhteiskunta ympärillämme on muuttunut hektisemmäksi ja vaativammaksi. Suuria, omaa tulevaisuutta koskevia päätöksiä on tehtävä entistäkin varhaisemmassa vaiheessa, ja nuorilta vaaditaan suurta vastuunottoa muun muassa opiskeluiden suhteen entistäkin aikaisemmassa vaiheessa.
Samaan aikaan näiden muutosten kanssa olemme saaneet kuulla uutisia eri medioista siitä, kuinka nuorten mielenterveysongelmat ovat kasvaneet. Monissa kunnissa ja kaupungeissa lähetteet nuorisopsykiatriaan ovat kasvaneet lähes räjähdysmäisesti, eikä kaikki apua tarvitsevat saa apua ajoissa. Tästä seuraa syrjäytymistä, nuorten eläköitymistä mielenterveydellisistä syistä ennenkuin työelämä on edes ehtinyt alkaa. Nämä kaikki yhdessä aiheuttavat mittavia kustannuksia yhteiskunnalle. Eri arvioiden mukaan yhden syrjäytyneen nuoren hintalappu yhteiskunnalle on jopa 370 000 euroa. Yksittäiselle ihmisille koituvia kustannuksia ja haittaa voi tuskin rahassa mitata.
Mistä nuorten pahoinvointi johtuu ja mitä sille voi tehdä? Yhtä yksittäistä vastausta kysymykseen ei ole olemassa. Syitä nuorten pahoinvointiin on selvitetty eri tutkimusten ja barometrien avulla. Erityisesti nuorten tyttöjen kohdalla ahdistusta aiheuttaa tulevaisuus, ilmastonmuutos, oma ulkonäkö, vertailu muihin, koulu, arvosanat, onnistumisen paine. Muita syitä pahoinvoinnille nuorten mukaan on vanhempien riidat, ero, huoltajuuskiistat, rahahuolet, sosiaaliset tilanteet, kiire ja stressi, yksinolo. Maaliskuussa julkaistun Nuorisobarometrin mukaan nuoret kokevat turvattomuutta ilmastonmuutoksen, maailmanpoliittisen tilanteen ja terrorismin vuoksi. Nuoret kantavat huolta tulevaisuudesta myös ammatillisesti. Koulutus- ja työelämä ovat valtavassa murroksessa, jonka takia tulevaisuus näyttäytyy nuorille epävarmana.
Työelämän muutos ja hektisyys vaikuttavat nuoriin myös välillisesti vanhempien kautta. Monet nuoret toivat esiin Nuorisobarometrin vastauksissa sitä, kuinka he ikävöivät jatkuvasti työmatkalla olevaa toista vanhempaa, eron takia toisessa kodissa asuvaa vanhempaa, vanhempia jotka asuvat samassa kodissa, mutta eivät ole läsnä. Monet nuoret eivät myöskään halua kertoa ongelmistaan vanhemmille, koska tietävät heidän olevan kuormittuneita jo ennestään.
Nuoruusiän yksi tärkeimmistä tehtävistä on vanhemmista irrottautuminen, ja tämä vaihe saattaa hämmentää nuorta itseäänkin. Tässä vaiheessa kavereiden ja heiltä saadun hyväksynnän tarve kasvaa. Aikaisemmin hyväksyntää kavereilta on haettu lähinnä koulupäivän aikana, mutta sosiaalisen median kautta siitä on tullut ympärivuorokautista. Sosiaalisen median kautta kiusaaminen ja seksuaalinen häirintä ovat myös lisääntyneet, ja erityisesti tytöt kokevat turvattomuutta.
Erityisti tytöt viiltelevät itseään ja pyrkivät sillä tavalla säätelemään ahdistusta. Poikien ja tyttöjen ahdistuneisuus näyttäytyy usein eri tavalla, pojat suuntaavat useammin ahdistuksen ulospäin toimintana kun taas tyttöjen oireilu kääntyy sisäänpäin. Viiltely on usein keino tyhjentää pää ahdistusta aiheuttavista ajatuksista, ja tällä tavalla siirtää henkinen kipu fyysiseksi kivuksi. Viiltely saattaa helpottaa hetkellisesti, mutta se tuo mukanaan yleensä myös syyllisyyttä ja häpeää. Viiltelyyn voi jäädä myös koukkuun, ja joillain siihen liittyy voimakas mielihyvän kokemus. Viiltely leviää helposti kaveripiirissä, sosiaalisen median aikakaudella myös sitä kautta. Toisaalta sosiaalisessa mediassa leviävät myös vinkit siitä, kuinka päästä viiltelystä eroon ja erilaiset nuorten itsensä perustamat vertaisryhmät.
Jotta nuorten pahoinvointiin voidaan vaikuttaa, on tarjottava riittävästi apua ja riittävän matalalla kynnyksellä. Tärkeintä on, että oma perhe ja luonnollinen tukiverkosto ovat riittävästi läsnä nuoren elämässä, ja kuulevat ja näkevät nuoren välillä haastavankin käytöksen taakse. Ahdistuneelle nuorelle tärkeintä on tulla kuulluksi ja nähdyksi. Laajemmassa mittakaavassa meidän vanhempien on myös kannettava vastuumme siitä, minkälaisen tulevaisuuden mahdollistamme ja jätämme lapsillemme.
Apu joka auttaa
Jos voi huonosti, on haettava apua. Tätä fraasia toistan sekä minä että monet muut kohdatessaan apua tarvitsevan henkilön. Mutta avun etsiminen ja saaminen ei ole aina yksinkertaista, ei varsinkaan sellaisen avun joka todella auttaa. Apua on saatavilla monissa eri muodoissa. Sosiaali- ja terveyspalveluissa apu on jaettu kahteen portaaseen, perus- ja erikoissairaanhoitoon. Apua saa myös julkisten palveluiden lisäksi eri yhdistysten, yritysten, organisaatioiden ja valmentajien kautta, jotka kaikki tarjoavat erilaista apua pahoinvointiin.
Hyvän ja huonon, tehokkaan ja tehottoman hoidon eroa voidaan vertailla kahdella tavalla. Avunhakijan oma kokemus hoidon laadusta on yksi tärkeimmistä tekijöistä. Jos koen, että saamani apu on minulle oikeaa ja tukee minua eteenpäin, tuntuu se siinä tapauksessa sekä oikealta että tehokkaalta. Toinen tapa mitata hoidon laatua, on mitata edistymistä, eli sitä kuinka hyvää tai tehokasta hoito on näyttöön perustuen. Näyttöön perustuvat hoitomuodot ovat niitä, joita tulee käyttää terveydenhuollossa. Näyttöön perustuva hoito tarkoittaa sitä, että hoitomuotoa on tutkittu ja se on todettu tehokkaaksi niiden parametrien mukaisesti joilla sitä on tutkittu.
Jos lähtökohtamme hyvän avun määrittelylle on sen objektiivinen mittaaminen, on myös helpompaa tehdä ero hyvän ja huonon hoidon välille. Tämän johdosta on myös helpompi keskittyä tiettyihin menetelmiin ja ottaa ne käyttöön. Tällä tavalla taataan myös mahdollisuus hyvään ja tasavertaiseen hoitoon. Näyttöön perustuva hoito on yleensä hyvää hoitoa. Julkisella sosiaali- ja terveydenhuollolla on suuri vastuu tarjota näyttöön perustuvia hoitomenetelmiä, ja tuloksia tarkasteltaessa on myös selvää, että juuri näihin menetelmiin on panostettava. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että mikään hoitomenetelmä ei saa ihmeitä aikaan, ja myös näyttöön perustuvia hoitomuotoja voidaan käyttää väärin, jolloin hoidosta saattaa olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Tämä tuo meidät takaisin ensimmäisen tekijään eli kokemukseen, henkilön subjektiiviseen arvioon. Haluan laajentaa termin kokemus koskemaan myös henkilökemiaa. Se, että koen tulevani kuulluksi ja validoiduksi vahvistaa minun tunnettani siitä, että saan hyvää hoitoa. Jos henkilökemia minun ja auttajani välillä toimii, tunnen että tulen ymmärretyksi.
Objektiiviset arviot lähtevät menetelmästä, ja jättävät henkilökohtaiset mieltymykset ja henkilökemian huomiotta. Ei ole kuitenkaan olemassa yhtäkään menetelmää, riippumatta kuinka strukturoidusta menetelmästä on kyse, joka voi opettaa täysin samanlaisen suhtautumistavan jokaiselle terapeutille. Se mihin keskitytään, on sen sijaan menetelmän perusfilosofia, tai ajatusmalli. Sillä että yhdistetään filosofia, rakenne ja manuaali, voidaan taata samanlainen hoitomenetelmä, jonka pitkällä aikavälillä voidaan todeta olevan tehokas.
Nimikesuojatut ammatit ja näyttöönperustuvat menetelmät ovat kaksi tekijää, jotka ennustavat hyvää hoitoa, mutta eivät kuitenkaan takaa sitä. Kaikissa ammattiryhmissä on henkilöitä, jotka eivät ammattitaidostaan huolimatta tarjoa hyvää hoitoa. Sekä koulutus että kokemus vaikuttavat siihen, että apu on enemmän tai vähemmän tehokasta, mutta henkilökohtainen kokemus vaikuttaa siihen, onko avusta pitkällä aikavälillä apua vai haittaa.
Tämä teksti käsittelee suurimmaksi osaksi hoitoa josta tavalla tai toisella on apua jos voi huonosti, ja vaikka tämä lähtökohta on minulle luonnollista, voi se jollekin toiselle tuntua vieraalta ajatukselta. Apu voi tulla useissa eri muodoissa, kuten jo aiemmin totesin. Valmentajat, nuoriso-ohjaajat, resurssihenkilöt, tukihenkilöt, extra aikuiset… Lista on pitkä ja siihen mahtuvat erilaiset auttamisen muodot ja tuet, joita tänäpäivänä on tarjolla. Mikään näistä yllämainituista auttamisen muodoista ei ole huonoa apua, enemminkin kaikki apu on tarpeellista, jos siis itse kokee että siitä on apua. On tärkeää mainita myös, että apua joka ei ole virallista hoitoa, ei seurata eikä tarkisteta, eikä myöskään säännellä. Lehdistä olemme saaneet lukea, kuinka eduskunnassa on keskusteltu siitä, että olisi tarpeellista asettaa lakia, jotta puoskarointia ei hoidon piirissä tapahtuisi. Tarvetta tälle löytyy, koska kaikilla apua tarjoavilla tahoilla ei ole tarpeellista osaamista tai hoitoa annetaan vääristä lähtökohdista käsin. Puoskarointilaki ei kuitenkaan takaa sitä, että huono apu katoaa.
Myytti siitä, että keskustelu ei voi vahingoittaa tai että liikaa hoitoa ei voida antaa, kukoistaa ja voi hyvin edelleen. Valitettavasti apu voi kuitenkin pahentaa ongelmaa ja aiheuttaa jopa sairastumisen psyykkisesti. Se mikä voi mennä vikaan on, että ammattitaidoton auttaja vahvistaa vääriä asioita, tai työskentelee maalaisjärkeen perustuen sellaisissa tapauksissa, joissa tarvitaan ammattiapua. Puhuminen ei ole koskaan väärin, mutta henkilön aktiivinen ohjaaminen johonkin tiettyyn suuntaan, ilman että itse edes tietää syitä ohjaamiseen, on harvoin viisasta.
Jos voi huonosti, on haettava apua. Se minkälaista apua kukakin tarvitsee, vaihtelee paljon. Jos voi huonosti elämänkriisin tai muun arkipäiväisemmän huolen takia, tarjoaa oma tukiverkosto yleensä parhaan avun. He tuntevat sinut, ja sinä tunnet heidät. Jos pelkää sairastuvansa johonkin sairauteen, tai jos ongelmat ovat vaikeita ja niitä on monia, on ammattiapu yleensä suositeltavaa. Myös ammattiavun piirissä on hyvä ottaa mukaan oma tukiverkosto, jotta saa tukea omalle kertomukselleen, jotta voi kysyä kysymyksiä saamaansa hoitoon liittyen ja jotta avun tuominen ammattilaisen luota omaan arkeen käy helpommin. Tämä on myös avain hyvään apuun. Huolimatta siitä, minkälaista apua saat tai minkälaisia ammatillisia satsauksia tehdään, mikään ei muutu tunnin tapaamisen aikana viikossa. Jos hoito sen sijaan vakiinnutetaan osaksi omaa ympäristöä ja arkea, on edellytykset sille, että kokee saavansa hyvää hoitoa suuremmat. Hoidon ulkoistaminen ei myöskään aina ole tarpeellista, usein voimavarat ja työkalut auttamiseen löytyvät omasta tukiverkostosta. Joskus kuitenkin voi olla niin, että tarvii opasta tai heijastuspintaa omille ajatuksille, jotta löytää taas sen mitä tarvitsee ja voi tuntea itsesi vahvaksi.
Menetelmä on työkalu, terapeutti on työkalu, samoin myös lääkkeet ovat työkalu. Kaikki yhdessä muodostavat hyvän työkalupakin, avun, mutta tärkeintä on kuitenkin, että opit käyttämään niitä.
Onko jokainen todella oman onnensa seppä?
Helsingin Sanomat julkaisi 1.9.2019 artikkelin “Mitä rikkaat todella ajattelevat?”. Artikkelissa kerrotaan vastikään julkaistusta, ja tällä hetkellä Suomessa ainutlaatuisesta tutkimuksesta, jossa Anu Kantola ja Hanna Kuusela ovat tutkineet Suomen rikkaimman promillen käsityksiä muun muassa politiikasta, muista suomalaisista ja itsestään. Tutkimus ja sen tulokset ovat herättäneet paljon keskustelua, ja osa tutkimukseen osallistuneista näyttää olevan vahvasti sitä mieltä, että jokainen on elämässään oman onnensa seppä. Mutta onko asia todella näin yksinkertainen? Onko meillä kaikilla samat mahdollisuudet saavuttaa “hyvä elämä”? Onko meillä jokaisella todellakin samat lähtökohdat elämään?
Minun vastaukseni on, että asia on huomattavasti monisyisempi. Törmäsin sosiaalisessa mediassa Vantaan johtavan sosiaalityöntekijän Pia Koskikurun kirjoitukseen, jossa hän haastaa pohtimaan omia lähtökohtia elämälle. Koskikuru kysyy muun muassa, synnyitkö sinä toivottuna ja odotettuna, turvallisessa paikassa jossa sait hoitoa? Oliko sinulla syntyessäsi vierotusoireita, olitko vaurioitunut äitisi alkoholinkäytöstä? Kun olit vauva, saitko tarvitsemaasi hoivaa, hymyiltiinkö sinulle, juteltiinko sinulle, pidettiinkö sinua sylissä? Entä miten sinun vanhempasi voivat sinun ollessa pieni, jaksoivatko he olla sinulle turvallisia aikuisia? Lohdutettiinko sinua kun sinä itkit, naurettiinko sinun kanssasi, hoivattiinko sinua kun olit sairas? Oliko sinulla lapsena sänkyä, jossa oli lakanat? Oliko kotona ruokaa? Veivätkö vanhempasi sinua kirjastoon, leikkipuistoon, uimahalliin? Oliko sinulla koulussa kavereita? Kiusattiinko sinua? Auttoiko joku sinua läksyissä? Saitko nukkua öisin? Oliko kotisi täynnä aikuisia, jotka joivat, vetivät kamaa, tappelivat? Pitikö sinun pelätä omassa kodissasi? Lyötiinkö sinua? Jouduitko pakenemaan omasta kodistasi? Oliko sinulla harrastuksia? Pääsitkö mökille, huvipuistoon, laskettelemaan? Auttoiko vanhempasi tai joku muu aikuinen sinua saamaan kesätyöpaikan? Oliko sinulla varaa maksaa ajokortti, ostaa auto? Kun muutit kotoa, auttoiko joku sinua muutossa? Kun lompakkosi ja jääkaappisi oli tyhjä, oliko jossain jääkaappi, jonka ääreen hakeutua? Oliko sinulla pankkitilillä valmiina rahaa, omaisuutta, sijoituksia?
Kysymykset ovat pysäyttäviä. Kuinka moni näistä kysymyksistä toteutui sinun kohdallasi kun olit lapsi, entä kuinka moni näistä toteutuu sinun lapsiesi kohdalla? Seuraavaksi voit kuvitella tilannetta, jossa synnyit perheeseen, jossa vanhemmilla ei ollut syystä tai toisesta voimavaroja huolehtia sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi, tarjota sinulle turvallista kotia ja turvallista vanhemmuutta. Tarjota sinulle harrastusta, olla sinulle läsnä, auttaa sinua läksyissä, ostaa lukioon tai ammattikouluun tarvittavia kirjoja. Tilanteesta ei voi syyttää vanhempia, joilla ehkä itsellään on mielenterveyden ongelmia, työttömyyttä, syrjäytymistä. Eikä tällaisessa perheessä varttunutta lasta voi laittaa samalle viivalle lapsen kanssa, joka on saanut osakseen enemmän, enemmän tukea, enemmän materiaalista hyvinvointia, enemmän sosiaalista pääomaa. Voiko siis jokainen todella olla oman elämänsä seppä? Kyllä ja ei. Hyväosaisuus on periytyvää, samoin vähäosaisuus. Yksi suurimmista syistä yhteiskunnan eriarvoistumiseen on lapsiperheiden kokema köyhyys.
Suomessa 120 000 lasta elää köyhyydessä. Köyhyyden vaikutukset alkavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo sikiö- ja vauva-aikana, jolloin äidin kokema stressi vaikuttaa sikiön aivoihin “ohjelmoimalla” niitä kohtaamaan epäturvallisen ympäristön. Useissa eri tutkimuksissa on huomattu, että lapsiköyhyys tuottaa syntymän jälkeen niin sanottua toksista stressiä, joka häiritsee aivojen normaalia kehitystä ja kasvua. Tämä taas lisää tunne-elämän häiriöitä, tuottaa vaikeuksia kaverisuhteissa ja näkyy heikkona koulumenestyksenä. Nämä kaikki lisäävät riskiä myöhemmässä vaiheessa syrjäytymiseen, mielenterveyden häiriöihin, päihteiden käyttöön sekä ennenaikaiseen kuolemaan.
Monilla köyhyyden mukanaan tuomilla ongelmilla on myös ylisukupolvisia seurauksia. Ihmisellä, joka on kokenut vaikeaa köyhyyttä omassa lapsuudessaan, ei välttämättä ole edellytyksiä hyvään vanhemmuuteen. Koska köyhyys ja sen aiheuttama jatkuva huoli toimeentulosta aiheuttavat vanhemmille stressiä, joka taas kaventaa ajattelua ja huomiokykyä, on näillä negatiivisia vaikutuksia vanhemman ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen. Varhainen vuorovaikutus ja sen laatu on tutkimusten mukaan yksi tärkeimmistä ihmisen onnellisuutta ennustavista tekijöistä.
Jos köyhyyteen ja eriarvoistumiseen halutaan vaikuttaa, on panostettava riskiryhmiin kuuluvien lasten ja heidän perheidensä hyvin varhaiseen tukeen ja tehtävä töitä ennaltaehkäisevästi. Jos asioihin puututaan vasta nuoruusiässä, jolloin syrjäytymisriski on jo huomattavasti suurempi, ovat kustannukset yhteiskunnalle myös huomattavasti suurempia. Tehokas, tutkimusnäyttöön perustuva ennaltaehkäisevä työ vaatii resursseja ja taloudellisia investointeja, mutta resursseihin tehdyt investoinnit tuovat huomattavia säästöjä lapsuusiän jälkeen. Lapsipoliittisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa lapsiperheiden hyvinvointiin, lasten tulevaisuuteen ja pitkällä aikavälillä koko yhteiskunnan tulevaisuuteen.
Ihminen ei ole koskaan yksin vastuussa siitä, minkälaiset lähtökohdat hän on elämälleen saanut. Elämälle saadut lähtökohdat määrittelevät valitettavasti pitkälle sen, minkälaiseksi tulevaisuus määräytyy. Tulevaisuuteen taas voimme vaikuttaa yhteiskunnallisilla ja poliittisilla päätöksillä.
Miksi yhdestä kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta raportointi Porvoon poliisiampumisiin liittyen, joiden takia kaksi veljestä on vangittuna poliisien tapon yrityksestä. On ollut myös vaikea välttää raportointia liittyen veljesten historiaan ja lapsuuden tuttavien kommenteihin siitä, että he “eivät ole yllättyneitä” tapahtumista.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan spekuloida sitä, mikä sai aikaan nämä tapahtumat, se on poliisien ja syyttäjien tehtävä. Tämän tekstin tarkoitus ei ole myöskään olla “tell-tale” kauheista teoista. Sen sijaan haluan herättää kysymyksen siitä, mitä tällaisten tekojen takana on, ei pelkästään näiden tapahtumien, vaan yleisesti vastaanvanlaisten traagisten tapahtumien.
Viime vuosien aikana on tasaisin väliajoin tullut esiin hirvittäviä tekoja, joissa rikoksentekijä (joista suurin osa on ollut miehiä), on päättänyt ottaa muiden hengen. Yleensä ensimmäisissä raportoinneissa yhteistä on ollut se, että kaikki ovat olleet “yllättyneitä” eikä kukaan ole “osannut ajatella tällaista”, ja että tekijä oli kuin “kuka tahansa meistä”. Kun raportointi etenee, tulee eteen yleensä samanlaisia kommentteja kuten Porvoon tapauksessakin, että ihmiset “eivät ole yllättyneitä” ja että tekijöiden “olisi pitänyt saada apua”. Mistä siis johtuu, että tällaisia tekoja kaikesta huolimatta tapahtuu, että kukaan ei ehdi reagoida ajoissa, tai jos on reagoitu, apu tai ennaltaehkäisevät toimet eivät ole auttaneet?
Jotta aihetta voi tarkastella lähemmin, on mentävä aina lapsuuteen saakka, koska suuri osa siitä, kuinka hahmotamme ja ymmärrämme maailman, syntyy lapsuutemme tapahtumien ja kokemusten pohjalta. Historiamme huomioon ottaminen on tärkeää myös siitä syystä, että suuri osa niistä ihmisistä jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä muille ihmisille ja ihmisyydelle yleisesti, on kantanut tapahtumiin johtavaa vihaa ja raivoa aina lapsuudestaan saakka. Kyseessä on saattanut olla koulukiusaaminen, vihamielinen vanhemmuus tai väkivalta. Mikään näistä ei tietenkään oikeuta tekoja, mutta tämä on kuitenkin tarpeen pitää mielessä jotta kysymyksessä pääsee eteenpäin. Mikä siis saa aikaan sen, että toisesta kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Joukossamme on paljon ihmisiä, jotka ilmaisevat synkkiä ajatuksiaan kirjoittamisen tai taiteen avulla, ja jopa keskusteluissa. Onko tämä vaarallista? Entä miten on heidän laita, jotka ovat kiinnostuneita kauhuelokuvista, sotaelokuvista tai väkivaltaisista peleistä? On selvää, että tällaiset yhteydet eivät tutkimusten mukaan johda siihen, että ihmisestä tulisi rikollinen.
Valitettavasti kansallinen keskustelu on kääntynyt suuntaan, josta ei ole apua – me keskitymme väkivallan kriminalisointiin, rangaistusten koventamiseen ja tietoisuuden lisäämiseen väkivallasta – mutta nämä yksin eivät tule saamaan aikaan muutosta. Yleinen keskustelu loppuu siihen, mistä sen oikeastaan pitäisi alkaa, rikollisista.
En halua missään nimessä ottaa rikollisten puolta tai puolustella heidän tekojaan, vaan kiinnittää huomion siihen, mikä oikeastaan on pielessä. Nykyään on huomattavissa kaava, jossa yhä useammat tekevät hirvittävämpiä tekoja, suurin osa heistä joutuu vastaamaan teoistaan mutta oikeastaan mikään ei muutu. He saavat hoitoa, mutta eivät tarpeeksi tehokasta, tulevia rikoksentekijöitä ei tunnisteta ja väkivallan teot jatkuvat. Koko järjestelmä on lamaantunut.
Jos meillä on epäilys, että henkilö saattaa syyllistyä hirvittäviin tekoihin, voimme aina yrittää ylipuhua häntä hakemaan apua. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä henkilö ei ota apua vastaan, sillä henkilöillä joilla on antisosiaalisia piirteitä, ei ole tarvetta ottaa apua vastaan, eivätkä he ole halukkaita muuttamaan itseään. Voimme ilmoittaa heidät poliisille, mutta sekään ei takaa sitä, että teko jää tekemättä.
Meidän tuleekin auttaa ihmisiä pois heidän omista maailmoista, missä nämä tuhoisat perusarvot pääsevät kasvamaan, meidän tulee ottaa ihmiset mukaan ja tarjota heille mahdollisuuksia saada uusia näkökulmia elämään. Kaikki tämä on mahdollista, menetelmiä tämän aikaansaamiseksi löytyy. Yksi näistä menetelmistä on HOT-menetelmä (Hyväksymis- ja omistautumisterapia), jota on käytetty useissa instituutioissa Yhdysvalloissa ja tutkimusten tulokset ovat olleet positiivisia. Aggressiivisuus on vähentynyt niiden henkilöiden keskuudessa, jotka ovat käyneet läpi tämän hoidon. Tähän saakka tehdyt metoditutkimukset on tehty ihmisillä, jotka on jo luokiteltu rikollisiksi, ja vaikka tutkimukset osoittavatkin hyviä tuloksia mm. vähentyneen aggressiivisuuden osalta, ei tämä minun maailmassani riitä. Jos haluamme, että näitä rikoksia ei tapahtuisi lainkaan, ei riitä että he, jotka ovat jo syyllistyneet rikoksiin eivät saa mahdollisuutta toistaa rikoksia.
Kaikki tähän saakka kirjoittamani koskee aikuisia, tai lähes aikuisia, jotka tekevät rikoksia. Eikö todella ole mitään mitä voisimme tehdä ennen kuin heistä tulee aikuisia? Ja kyllä, juuri siihen meidän pitäisi panostaa. On täysin mahdotonta sanoa varmuudella mikä tekee ihmisestä rikollisen. Tiedämme kuitenkin, että suurin osa rikoksen tekijöistä on altistunut traumaattisille kokemuksille lapsuudessaan, ja heillä on oma kokemus uhrina olemisesta. Tiedämme myös että suurimmalla osalla on interpersoonallisia ongelmia. Onko olemassa keinoa huomata heidät aikaisemmin? Jos kysymme lapsilta, olen melko varma että jokaisesta lapsiryhmästä löytyy lapsi, joka valehtelee, keksii tarinoita, vahingoittaa muita jollain tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi rikollisia, sen sijaan nämä ovat merkkejä lapsesta, jolla on interpersoonallisia ongelmia. Emme voi kuitenkaan erottaa sitä, kenestä kasvaa rikollinen ja kenestä kasvaa uhri. Voimme sen sijaan ottaa kaikki lapset mukaan ja työskennellä heidän kanssaan tasavertaisesti ja tällä tavalla tarjota yhdenvertaista kasvatusta kaikille. Koska siitä kaikki lähtee. Lapsella, joka on saanut harjoitella tunteiden ilmaisua ja sosiaalisia valmiuksia hyvin pienestä lähtien, on paremmat mahdollisuudet ratkaista konflikteja puhumalla ja vähemmän psyykkisiä ongelmia.
Tämän vaikeampaa se ei ole. Mikä siis on syynä siihen, että näitä hirvittäviä tekoja edelleen tapahtuu? Koko teksti on käsitellyt rikollisia, mutta emme saa unohtaa uhreja. Tutkimukset osoittavat, että heillä jotka ovat altistuneet väkivallalle, hyväksikäytölle tai rikoksille, on suurempi riski sairastua psyykkisiin tai somaattisiin sairauksiin. Heillä on myös suurempi riski ajautua yhteiskunnan ulkopuolella, työttömiksi, asunnottomiksi ilman sosiaalista verkostoa. Uhrit tarvitsevat myös riittävästi tukea jotta voivat elää täyttä elämää.
Palataksemme kysymykseen siitä, miksi toisista kasvaa rikollisia ja toisista uhreja, voimme todennäköisesti vastata muotoilemalla kysymyksen uudestaan. Uhrista kasvaa rikollinen, mutta kenestäkään ei kasva uhria, eikä kukaan ei voi ennustaa kenestä tulee uhri.
Kuuntelemisen ja kuulemisen taito
Maailma on täynnä puhetta ja ääniä. Millä tavalla valitsemme kaiken informaatiotulvan keskeltä sen, mihin kiinnitämme huomiomme, mihin uskomme ja minkä koemme itsellemme merkitykselliseksi? Valintaamme ohjaavat omat käsityksemme asioista, elämästä ja meitä ympäröivästä maailmasta. Valitsemme uskoa sitä tietoa, joka sopii parhaiten omaan uskomusjärjestelmäämme. Tässä ei ole mitään väärää tai pahaa, jokainen meistä toimii tällä tavalla. Kun katson elokuvaa ystäväni kanssa, näemme molemmat saman elokuvan, mutta koemme sen eri tavalla, molemmat omista käsitysjärjestelmistämme käsin. Vaikka olen sisarusteni kanssa elänyt samassa perheessä, samojen vanhempien kanssa ja olemme kokeneet samat asiat, meillä jokaisella on oma tarinamme kerrottavana lapsuudemme kokemuksista.
Terapiatyöskentelyssä, ja missä tahansa muussa ammatissa, jossa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä tarkoituksena auttaa heitä, omien uskomusjärjestelmien tarkastelu on tarpeen. Minkälaista tarinaa minä kerron itsestäni itselleni? Minkälaista tarinaa minä kerron muista ihmisistä itselleni? Minkälaista tarinaa minä kerron asiakkaistani itselleni? Millä tavalla itselleni kertomat tarinat minusta itsestä ja muista ihmisistä vaikuttavat siihen, mitä minä kuulen kun asiakas kertoo omaa tarinaansa? Kuuntelenko oman mieleni kertomaa tarinaa juuri tästä asiakkaasta vai kuulenko sen, mitä asiakas minulle kertoo ilman omia ennakkokäsityksiäni?
Kuunteleminenhan on helppoa, saattaa moni ajatella. Totta. Mutta kuuleminen huomattavasti vaikeampaa. Voit muistella tilannetta, jossa olet yrittänyt kertoa jotain jollekin, mutta keskustelun päätteeksi sinulle on jäänyt tunne, että toinen ei ymmärtänyt yhtään mitä yritit kertoa. Itselleni tulee useampikin esimerkki mieleen kerroista, jolloin olen yrittänyt kertoa jotain minulle tärkeää asiaa, mutta vastaanottaja ei ole kuullut minua. Joskus kuuntelija on yrittänyt liian nopeasti ymmärtää minua, antaa minulle valmiita merkityksiä tai päättää lauseita puolestani. Joskus kuulija ei ole kestänyt minun ahdistustani, vaan hän on antanut hyvää tarkoittavia neuvoja sen sijaan että olisi antanut minun kertoa tai että hän olisi keskittynyt kuulemaan ja kysymään lisää. Kuulluksi tulemisella on äärimmäisen suuri merkitys, erityisesti terapiatyöskentelyssä. Kuulluksi tuleminen antaa ihmiselle kokemuksen siitä, että hän on arvokas, että hänenkin sanoillaan on merkitystä.
Kuinka minä kuuntelen niin, että toiselle syntyy halu puhua kanssani? Itse ajattelen sen lähtevän siitä, että tulen tietoiseksi niistä tarinoista joita minä kerron itselleni; itsestäni, ympäröivästä maailmasta, elämästä yleensä. Sekä siitä, että tulen tietoiseksi omasta sisäisestä dialogistani, siitä puheesta, jota käyn itseni kanssa koskien niitä aiheita, joista keskustelen asiakkaideni kanssa. Ohjaako omat arvoni sitä, miten ohjaan keskustelua? Yritänkö ymmärtää liian nopeasti, tai kysynkö jos en ymmärrä? Yritänkö todella ymmärtää asiakkaani sisäistä maailmaa, sitä miten hän hahmottaa elämää ja maailmaa? Ohjaako keskustelua se, mitä minä haluan selvittää vai se mitä asiakkaani haluaa kertoa?
Jos emme todella kuuntele ja kuule sitä, mitä asiakkaamme meille kertovat, vaarana on että alamme hoitamaan sitä, miten itse ymmärrämme maailmaa. Asiakas turhautuu ja me turhaudumme. Meidän on tärkeää tulla tietoisiksi omista automaattisista tavoistamme kuulla, nähdä ja ajatella, jotta voimme todella olla avuksi terapiatyöskentelyssä. Meidän tulee kiinnostua enemmän paikallisesta tiedosta, siitä, missä todellisuudessa asiakkaamme elävät ja miten he maailmaa ymmärtävät. Ei niinkään yleisestä tiedosta, koska suurin osa meistä ihmisistä ei mahdu valmiiseen muottiin.
Seuraavan kerran kun keskustelet jonkun kanssa, oli se sitten terapiatilanteessa, kotona puolison kanssa, kahvilla ystävän kanssa tai autossa teini-ikäisen lapsesi kanssa, pysähdy todella kuuntelemaan. Kuuntele mitä kuulet toisen sanovan, kuule mitä kuulet omien ajatustesi sanovan. Tule tietoiseksi siitä, ohjaako keskustelua sinun omat tulkintasi siitä mitä toinen sanoo, vai se, että yrität todella ymmärtää keskustelukumppaniasi. Keskity myös kuulemaan kaikki se, mitä ei sanota ääneen. Sanomattomilla viesteillä on usein suurempi merkitys kuin ääneen lausutuilla sanoilla.