Traumatisoituminen ja perhenäkökulma

Traumatisoitumista on perinteisesti käsitelty yksilön näkökulmasta käsin, ja suurin osa trauman hoitomuodoista on yksilöhoitomuotoja. Traumatisaatio voidaan nähdä myös perhenäkökulmasta, jolloin voidaan puhua perheen vuorovaikutuksen traumaorganisoituneisuudesta. Yksilöpsykologisten määritelmien mukaan trauma voidaan jakaa ensimmäisen asteen ja toisen asteen traumatisaatioksi. Samaa määritelmää voidaan käyttää myös perheterapeuttisen työskentelyn lähtökohtana.

Ensimmäisen asteen traumatisaatiossa jokin perheen ulkopuolinen tekijä aiheuttaa trauman. Kyseessä voi olla vakava kriisi, onnettomuus, väkivaltatapahtuma tai perheenjäsenen vakava sairastuminen. Toisen asteen traumatisoituminen voidaan jakaa kahteen eri kategoriaan. Perhettä voi kohdata joku voimakas ja yllättävä tapahtuma, kuten yllättävä kuolema, jonka seurauksena yksi tai useampi perheen jäsenistä kokee voimakkaita post-traumaattisia stressioireita tai dissosiaatio-oireita. Toinen kategoria on perheen sisäinen traumatisaatio eli kiintymyssuhdetraumatisaatio, ja tällöin trauma on lapsen ja vanhemman välisessä kiintymyssuhteessa. Kiintymyssuhdetrauma voi tapahtua myös sisarusten välisissä suhteissa tai ylisukupolvisesti.

Traumatisoituminen vaikuttaa yksilön ja perheen kokemiseen, muistamiseen ja kertomiseen. Viimeisten vuosien aikana aivotutkimus on tuonut lisää tietoa traumaattisten kokemusten vaikutuksista aivoihin, ja sitä kautta muistiin ja trauman kielelliseen ja ei-kielelliseen kokemiseen. Traumaattiset muistot ovat luonteeltaan dissosiatiivisia. Traumaattisen tapahtuman hetkellä, jolloin taistelu tai pako ei ole mahdollista, siirtyy huomio perifeerisiin eli ei-traumaattisiin ärsykkeisiin. Tämä estää kokemasta tuskaa, ahdistusta, pelkoa ja kipua. Perifeeriset havainnot tallentuvat eksplisiittiseen muistiin ja kokemuksen sietämättömät osat implisiittiseen muistiin. Tästä syystä meillä on kokemuksia, joita ei voi sanallisesti jakaa, on ainoastaan kokemukseen liittyviä vahvoja mielikuvia, kehollisia tapahtumia, painajaisia, paniikkia, jähmettymistä.

Traumatisoituneen henkilön oireet ovat usein kehoperäisiä. Oireet voivat ilmetä esimerkiksi vaikeutena vireystilan säätelyssä, tunkeutuvina aistimuksina, fyysisenä kipuna, turtumuksen tunteina. Nämä fyysiset oireet taas vaikuttavat ihmisen uskomuksiin itsestään. Traumatisoitunut ihminen saattaa ajatella että ei ole koskaan turvassa, tai että ei ansaitse hyvinvointia. Uskomukset itsestä heijastuvat kehoon ja vaikuttavat mm. asentoon, hengitykseen ja jopa sydämen lyöntitiheyteen. Muutokset kehossa vaikuttavat taas siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöään ja siihen, miten hän on suhteessa muiden ihmisten kanssa. Traumatisoitunut vuorovaikutus aiheuttaa herkästi virheellisiä tulkintoja ja haasteita ihmissuhteissa.

Erityisen vahingoittavaa perhesuhteissa on hallinnan tunteen, suojaavan läsnäolon ja lohdutuksen puute, sekä avuttomuus ja ennakoimattomuus. Trauma aiheuttaa mieleen pysyvän jäljen, joka voi aktivoitua vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Traumamuiston aktivoituessa ruumiissa aktivoituvat samat tuntemukset kuin varsinaisessa traumaattisessa tilanteessa. Osa perhesuhteista tai puolisoiden välisestä suhteesta saattaa elää vielä trauma-ajassa, jolloin suhde ei pääse kasvamaan eikä kehittymään muiden elämänalueiden kanssa samaan tahtiin. Tämä aiheuttaa kokemuksen ihmissuhteiden tyhjyydestä, väärinkäsityksistä sekä kohtaamattomuudesta.

Vanhemmuudessa tai perheessä traumatisoituminen saattaa näyttäytyä joko vanhemman alivireytenä eli vähäenergisyytenä, lamaannuksena ja masennuksena, tai ylivireytenä eli toimeliaisuutena ja kriisistä kriisiin kulkemisena. Jos vanhempi on kokenut varhaisen traumatisoitumisen, voi trauma näyttäytyä myös dissosiatiivisina tiloina. Tästä syystä onkin tärkeää, että perheterapiassa tunnistetaan traumaorganisoitunut vuorovaikutus, ja että sen kanssa työskentelyyn on kehitetty menetelmiä. Suomessa Sisko Karinen, Minna Koskinen ja Aino-Maija Rautkallio ovat kehittäneet vakauttavan perheterapian menetelmää, jonka tarkoituksena on ymmärtää traumatisaation haitallisia vaikutuksia suhteessa ololle, tunnistaa traumatisaatiota perheen vuorovaikutuksessa yhdessä perheen jäsenten kanssa sekä harjoitella tunteiden ja puhumisen säätelykeinoja perheenjäsenten kanssa. Tämä tapahtuu kiinnittämällä huomio perheenjäsenten ja terapeuttien kehotuntemuksiin sekä niihin liittyviin tunteisiin ja mielikuviin. Tällä tavalla perheenjäsenet oppivat havainnoimaan sekä itseään että vuorovaikutustaan, tunnistamaan traumatisoivat aistiärsykkeet, säätelemään omia reaktioitaan ja vakauttamaan omaa kokemustaan.

On tärkeää, että myös perheterapiaa tehtäessä tunnistetaan traumatisoituminen ja sen vaikutukset perheen vuorovaikutukseen ja suhteisiin. Terapeutin on tärkeää oppia tunnistamaan traumaorganisoitunutta vuorovaikutusta, ja auttaa perheenjäseniä tulemaan tietoisiksi omista traumaan liittyvistä aistiärsykkeistään ja oppimaan säätelemään omia reaktioitaan. Tällä on positiivisia vaikutuksia koko perheen hyvinvoinnin kannalta, ja sen avulla voidaan myös ehkäistä trauman siirtymistä seuraaville sukupolville.

LÄHTEET:

Munnukka-Dahlqvist, M. 2001. Traumojen vaikutus kehoon ja kehon hoito osana terapiaa. Perheterapia-lehti, 4/2001.

Rautkallio, A-M. 2018. Vakauttava perheterapia. Perheterapia-lehti, 2/2018.

Siegel, D. 2012. Mindsight. Helsinki. Basam Books.