Alussa oli kasvatus – ihmisen pahuus Alice Millerin mukaan
Pohtiessaan usean vuoden ajan ihmisen pahuutta, sitä mikä tekee ihmisestä pahan ja kuinka Natsi-Saksan aikaan kasvoi niin paljon pahoja ihmisiä, alkoi Alice Miller kehittää omaa teoriaa aiheesta. Hänen näkemyksensä mukaan pahuuden tai hyväntahtoisuuden juuret voidaan jäljittää elämän ensimmäisiin vuosiin, siihen mille olemme altistuneet silloin.
Alice Miller on psykologi ja kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi mm. tutkimuksistaan koskien Hitleriä ja Natsi-Saksan teloituksia sekä diktaattorijohtajia. Hänen mukaansa Hitleristä ja hänen sukupolvestaan tuli erityisen ”pahoja” sen ajan kasvatuksen johdosta. Erityisesti lääkäri Dr. Daniel Gottlieb Schreber neuvoi saksalaisia vanhempia pakottamaan lapset tottelemaan ja pidättämään itkua käyttämällä mm. ruumiillista kuritusta. Tänä päivänä tiedämme hyvin, että ruumiillisen kurituksen avulla saadaan kyllä tottelevaisia, mutta ei hyvinkasvatettuja lapsia.
Romanialaisissa lastenkodeissa kasvaneita lapsia tutkimalla on saatu selville, että toistuva trauma tuhoaa aivoista niitä osia, jotka kontrolloivat tunteita. Tämän ansiosta on helpompi ymmärtää, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Lapset jotka altistuvat myrskyisälle kasvatukselle tai pahoinpitelylle, vaikka nämä tehtäisiinkin kasvatus mielessä, kadottavat empatian tunnetta muita ihmisiä kohtaan. Se saa aikaan sen, että he pystyvät tekemään kauheita tekoja ilman että tuntevat katumusta.
Lapsi jota lyödään, oppii lyömään. Vaikka fyysinen kuritus oli aikaisemmin tavallista, ei jokaiseesta kuitenkaan kasvanut rikollista. Miksi? Siitä syystä, että monilla on kuitenkin ollut henkilö, jonka puoleen on voinut kääntyä ja saada lohdutusta ja tukea, niin kutsuttu ”helping wittnesses”.
Tiesittekö, että Pablo Picasso koki vaikean trauman lapsuudessaan? Hänen perheensä koki maanjäristyksen Malagassa 1884, ja tämä aiheutti vaikeaa ahdistusta ja kovia pelkoja pienelle Pablolle. Sen ansiosta, että vanhemmat ymmärsivät hänen pelkojaan ja että hän tunsi olevansa turvassa, että hänellä oli rakastavaiset vanhemmat ja että hän pystyi ilmaisemaan tunteitaan taiteen kautta elämänsä ajan, hän selvisi traumastaan. Jos trauman aiheuttaa omat vanhemmat, on toipuminen vaikeampaa, ja joissain tapauksissa jopa mahdotonta.
Lapsen huono kohtelu saa aikaan pahan kierteen. Vanhempi, joka on itse tullut kohdelluksi huonosti, vaikka hänellä ei olisikaan tietoista muistoa asiasta, toistaa usein tätä käyttäytymistä omille lapsilleen. Yhden syyn ajatellaan olevan siinä, että tiedostamattoman muiston täytyy tulla ulos jossain muodossa, joten omista lapsista tulee syntipukkeja.
Jos palaamme takaisin Alice Milleriin ja hänen huomioihinsa, hän viittaa tutkimuksiin jotka on tehty heistä, jotka ovat selvinneet holokaustista. Suurin osa holokaustista selvinneistä on kertonut, että heitä ei kuritettu lapsena. Miller tuli siis johtopäätökseen, että he selvisivät sen ansiosta, että he olivat saaneet kokea lapsuuden, jonka aikana heille kehittyi resilienssi, he pystyivät tekemään päätöksiä, tuntemaan empatiaa ja sympatiaa sekä saivat hyvän itsetuntemuksen pohjan.
Miller jatkaa huomioitaan pahuudesta viittaamalla suoraan Hitleriin ja erityisesti hänen ongelmiinsa juutalaisten kanssa. Hitlerin isä oli huhujen mukaan puoliksi juutalainen, hän kasvoi anti-semitismisessä ympäristössä ja tämä sai aikaan sen, että hän lopulta alkoi vihaamaan itseään. Päästäkseen eroon omasta vihastaan ja omasta pahasta olostaan, purki hän sen poikaansa Adolfiin, ja löi häntä voimakkaasti joka päivä. Adolf kasvoi, ja toivoi kostoa, kostoa juutalaisille jotka olivat syynä hänen isänsä vihaan. Hän kasvoi myös tädin kanssa, jolla oli skitsofrenia, ja jota hän pelkäsi kovasti. Hänen suunnitelmanaan oli siis vapauttaa kansakunta niistä peloista, joiden kanssa hän oli itse kasvanut.
Jos suojaavat tekijät ja turvalliset ihmiset ympäriltä puuttuvat, on kieltäminen ja idealisointi ainoat keinot, joiden avulla käsitellä vaikeaa lapsuutta. Miller on todennut tutkimuksissaan, että lähes jokaisen diktaattorin lapsuus on ollut täynnä valheita, nöyryytystä ja halventamista, ja tämä on saanut aikaan kostonhalun. He ovat muodostaneet ideologiansa piilottamalla oman totuuden ja trauman. On tärkeää kuitenkin huomauttaa, että minkäänlainen kasvatus, kuinka pahaa se on ollutkaan, ei anna oikeutusta vahingoittaa muita ihmisiä.
Alice Millerin mukaan propaganda ja manipulaatio eivät kuitenkaan ole riittäviä selityksiä sille, että ihmisestä tulee kylmäverinen murhaaja. Hyvin harvalle ihmiselle, jota on käytetty pahoin hyväksi, joka ei ole saanut rakkautta osakseen, jolla ei ole ollut luotettavaa ihmistä lähellään, kehittyy murhaajan persoonallisuus. Ihmiset, jotka ovat kasvaneet tällaisissa olosuhteissa, tarvitsevat muita ihmisiä jotta voivat murtaa kehän. He tarvitsevat jonkun, joka näkee heidät, näkee mitä he tarvitsevat ja voi antaa heille sanoja sille, mitä ovat kokeneet. Meidän on tehtävä ero sen välillä että ”jokaisesta uhrista tulee roisto” ja ”jokainen roisto on ollut uhri”.
Alice Miller oli sitä mieltä, että fyysisen kurituksen kieltäminen oli ainut tapa murtaa kehä, ja tehdä maailmasta parempi paikka jokaiselle ihmiselle sekä estää kansanmurhat tulevaisuudessa.
Vaikka Suomessa lasten kuritus on ollut laissa kiellettyä vuodesta 1984, tapahtuu ruumiillista kuritusta silti noin joka viidennessä perheessä. Huolestuttavaa on, että ne jotka lyövät lapsiaan, lyövät heidät kuoliaaksi. Mitä pitää tehdä, jotta tämä muuttuu?
”Hyvä” asenne ei lyö läpi tekopyhille vanhemille, sanaleikki ”lapsi tekee niinkuin sinä teet, ei niinkuin sinä sanot”, ei voisi olla enemmän oikeassa.
Onko jokainen todella oman onnensa seppä?
Helsingin Sanomat julkaisi 1.9.2019 artikkelin “Mitä rikkaat todella ajattelevat?”. Artikkelissa kerrotaan vastikään julkaistusta, ja tällä hetkellä Suomessa ainutlaatuisesta tutkimuksesta, jossa Anu Kantola ja Hanna Kuusela ovat tutkineet Suomen rikkaimman promillen käsityksiä muun muassa politiikasta, muista suomalaisista ja itsestään. Tutkimus ja sen tulokset ovat herättäneet paljon keskustelua, ja osa tutkimukseen osallistuneista näyttää olevan vahvasti sitä mieltä, että jokainen on elämässään oman onnensa seppä. Mutta onko asia todella näin yksinkertainen? Onko meillä kaikilla samat mahdollisuudet saavuttaa “hyvä elämä”? Onko meillä jokaisella todellakin samat lähtökohdat elämään?
Minun vastaukseni on, että asia on huomattavasti monisyisempi. Törmäsin sosiaalisessa mediassa Vantaan johtavan sosiaalityöntekijän Pia Koskikurun kirjoitukseen, jossa hän haastaa pohtimaan omia lähtökohtia elämälle. Koskikuru kysyy muun muassa, synnyitkö sinä toivottuna ja odotettuna, turvallisessa paikassa jossa sait hoitoa? Oliko sinulla syntyessäsi vierotusoireita, olitko vaurioitunut äitisi alkoholinkäytöstä? Kun olit vauva, saitko tarvitsemaasi hoivaa, hymyiltiinkö sinulle, juteltiinko sinulle, pidettiinkö sinua sylissä? Entä miten sinun vanhempasi voivat sinun ollessa pieni, jaksoivatko he olla sinulle turvallisia aikuisia? Lohdutettiinko sinua kun sinä itkit, naurettiinko sinun kanssasi, hoivattiinko sinua kun olit sairas? Oliko sinulla lapsena sänkyä, jossa oli lakanat? Oliko kotona ruokaa? Veivätkö vanhempasi sinua kirjastoon, leikkipuistoon, uimahalliin? Oliko sinulla koulussa kavereita? Kiusattiinko sinua? Auttoiko joku sinua läksyissä? Saitko nukkua öisin? Oliko kotisi täynnä aikuisia, jotka joivat, vetivät kamaa, tappelivat? Pitikö sinun pelätä omassa kodissasi? Lyötiinkö sinua? Jouduitko pakenemaan omasta kodistasi? Oliko sinulla harrastuksia? Pääsitkö mökille, huvipuistoon, laskettelemaan? Auttoiko vanhempasi tai joku muu aikuinen sinua saamaan kesätyöpaikan? Oliko sinulla varaa maksaa ajokortti, ostaa auto? Kun muutit kotoa, auttoiko joku sinua muutossa? Kun lompakkosi ja jääkaappisi oli tyhjä, oliko jossain jääkaappi, jonka ääreen hakeutua? Oliko sinulla pankkitilillä valmiina rahaa, omaisuutta, sijoituksia?
Kysymykset ovat pysäyttäviä. Kuinka moni näistä kysymyksistä toteutui sinun kohdallasi kun olit lapsi, entä kuinka moni näistä toteutuu sinun lapsiesi kohdalla? Seuraavaksi voit kuvitella tilannetta, jossa synnyit perheeseen, jossa vanhemmilla ei ollut syystä tai toisesta voimavaroja huolehtia sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi, tarjota sinulle turvallista kotia ja turvallista vanhemmuutta. Tarjota sinulle harrastusta, olla sinulle läsnä, auttaa sinua läksyissä, ostaa lukioon tai ammattikouluun tarvittavia kirjoja. Tilanteesta ei voi syyttää vanhempia, joilla ehkä itsellään on mielenterveyden ongelmia, työttömyyttä, syrjäytymistä. Eikä tällaisessa perheessä varttunutta lasta voi laittaa samalle viivalle lapsen kanssa, joka on saanut osakseen enemmän, enemmän tukea, enemmän materiaalista hyvinvointia, enemmän sosiaalista pääomaa. Voiko siis jokainen todella olla oman elämänsä seppä? Kyllä ja ei. Hyväosaisuus on periytyvää, samoin vähäosaisuus. Yksi suurimmista syistä yhteiskunnan eriarvoistumiseen on lapsiperheiden kokema köyhyys.
Suomessa 120 000 lasta elää köyhyydessä. Köyhyyden vaikutukset alkavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo sikiö- ja vauva-aikana, jolloin äidin kokema stressi vaikuttaa sikiön aivoihin “ohjelmoimalla” niitä kohtaamaan epäturvallisen ympäristön. Useissa eri tutkimuksissa on huomattu, että lapsiköyhyys tuottaa syntymän jälkeen niin sanottua toksista stressiä, joka häiritsee aivojen normaalia kehitystä ja kasvua. Tämä taas lisää tunne-elämän häiriöitä, tuottaa vaikeuksia kaverisuhteissa ja näkyy heikkona koulumenestyksenä. Nämä kaikki lisäävät riskiä myöhemmässä vaiheessa syrjäytymiseen, mielenterveyden häiriöihin, päihteiden käyttöön sekä ennenaikaiseen kuolemaan.
Monilla köyhyyden mukanaan tuomilla ongelmilla on myös ylisukupolvisia seurauksia. Ihmisellä, joka on kokenut vaikeaa köyhyyttä omassa lapsuudessaan, ei välttämättä ole edellytyksiä hyvään vanhemmuuteen. Koska köyhyys ja sen aiheuttama jatkuva huoli toimeentulosta aiheuttavat vanhemmille stressiä, joka taas kaventaa ajattelua ja huomiokykyä, on näillä negatiivisia vaikutuksia vanhemman ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen. Varhainen vuorovaikutus ja sen laatu on tutkimusten mukaan yksi tärkeimmistä ihmisen onnellisuutta ennustavista tekijöistä.
Jos köyhyyteen ja eriarvoistumiseen halutaan vaikuttaa, on panostettava riskiryhmiin kuuluvien lasten ja heidän perheidensä hyvin varhaiseen tukeen ja tehtävä töitä ennaltaehkäisevästi. Jos asioihin puututaan vasta nuoruusiässä, jolloin syrjäytymisriski on jo huomattavasti suurempi, ovat kustannukset yhteiskunnalle myös huomattavasti suurempia. Tehokas, tutkimusnäyttöön perustuva ennaltaehkäisevä työ vaatii resursseja ja taloudellisia investointeja, mutta resursseihin tehdyt investoinnit tuovat huomattavia säästöjä lapsuusiän jälkeen. Lapsipoliittisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa lapsiperheiden hyvinvointiin, lasten tulevaisuuteen ja pitkällä aikavälillä koko yhteiskunnan tulevaisuuteen.
Ihminen ei ole koskaan yksin vastuussa siitä, minkälaiset lähtökohdat hän on elämälleen saanut. Elämälle saadut lähtökohdat määrittelevät valitettavasti pitkälle sen, minkälaiseksi tulevaisuus määräytyy. Tulevaisuuteen taas voimme vaikuttaa yhteiskunnallisilla ja poliittisilla päätöksillä.
Miksi yhdestä kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta raportointi Porvoon poliisiampumisiin liittyen, joiden takia kaksi veljestä on vangittuna poliisien tapon yrityksestä. On ollut myös vaikea välttää raportointia liittyen veljesten historiaan ja lapsuuden tuttavien kommenteihin siitä, että he “eivät ole yllättyneitä” tapahtumista.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan spekuloida sitä, mikä sai aikaan nämä tapahtumat, se on poliisien ja syyttäjien tehtävä. Tämän tekstin tarkoitus ei ole myöskään olla “tell-tale” kauheista teoista. Sen sijaan haluan herättää kysymyksen siitä, mitä tällaisten tekojen takana on, ei pelkästään näiden tapahtumien, vaan yleisesti vastaanvanlaisten traagisten tapahtumien.
Viime vuosien aikana on tasaisin väliajoin tullut esiin hirvittäviä tekoja, joissa rikoksentekijä (joista suurin osa on ollut miehiä), on päättänyt ottaa muiden hengen. Yleensä ensimmäisissä raportoinneissa yhteistä on ollut se, että kaikki ovat olleet “yllättyneitä” eikä kukaan ole “osannut ajatella tällaista”, ja että tekijä oli kuin “kuka tahansa meistä”. Kun raportointi etenee, tulee eteen yleensä samanlaisia kommentteja kuten Porvoon tapauksessakin, että ihmiset “eivät ole yllättyneitä” ja että tekijöiden “olisi pitänyt saada apua”. Mistä siis johtuu, että tällaisia tekoja kaikesta huolimatta tapahtuu, että kukaan ei ehdi reagoida ajoissa, tai jos on reagoitu, apu tai ennaltaehkäisevät toimet eivät ole auttaneet?
Jotta aihetta voi tarkastella lähemmin, on mentävä aina lapsuuteen saakka, koska suuri osa siitä, kuinka hahmotamme ja ymmärrämme maailman, syntyy lapsuutemme tapahtumien ja kokemusten pohjalta. Historiamme huomioon ottaminen on tärkeää myös siitä syystä, että suuri osa niistä ihmisistä jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä muille ihmisille ja ihmisyydelle yleisesti, on kantanut tapahtumiin johtavaa vihaa ja raivoa aina lapsuudestaan saakka. Kyseessä on saattanut olla koulukiusaaminen, vihamielinen vanhemmuus tai väkivalta. Mikään näistä ei tietenkään oikeuta tekoja, mutta tämä on kuitenkin tarpeen pitää mielessä jotta kysymyksessä pääsee eteenpäin. Mikä siis saa aikaan sen, että toisesta kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Joukossamme on paljon ihmisiä, jotka ilmaisevat synkkiä ajatuksiaan kirjoittamisen tai taiteen avulla, ja jopa keskusteluissa. Onko tämä vaarallista? Entä miten on heidän laita, jotka ovat kiinnostuneita kauhuelokuvista, sotaelokuvista tai väkivaltaisista peleistä? On selvää, että tällaiset yhteydet eivät tutkimusten mukaan johda siihen, että ihmisestä tulisi rikollinen.
Valitettavasti kansallinen keskustelu on kääntynyt suuntaan, josta ei ole apua – me keskitymme väkivallan kriminalisointiin, rangaistusten koventamiseen ja tietoisuuden lisäämiseen väkivallasta – mutta nämä yksin eivät tule saamaan aikaan muutosta. Yleinen keskustelu loppuu siihen, mistä sen oikeastaan pitäisi alkaa, rikollisista.
En halua missään nimessä ottaa rikollisten puolta tai puolustella heidän tekojaan, vaan kiinnittää huomion siihen, mikä oikeastaan on pielessä. Nykyään on huomattavissa kaava, jossa yhä useammat tekevät hirvittävämpiä tekoja, suurin osa heistä joutuu vastaamaan teoistaan mutta oikeastaan mikään ei muutu. He saavat hoitoa, mutta eivät tarpeeksi tehokasta, tulevia rikoksentekijöitä ei tunnisteta ja väkivallan teot jatkuvat. Koko järjestelmä on lamaantunut.
Jos meillä on epäilys, että henkilö saattaa syyllistyä hirvittäviin tekoihin, voimme aina yrittää ylipuhua häntä hakemaan apua. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä henkilö ei ota apua vastaan, sillä henkilöillä joilla on antisosiaalisia piirteitä, ei ole tarvetta ottaa apua vastaan, eivätkä he ole halukkaita muuttamaan itseään. Voimme ilmoittaa heidät poliisille, mutta sekään ei takaa sitä, että teko jää tekemättä.
Meidän tuleekin auttaa ihmisiä pois heidän omista maailmoista, missä nämä tuhoisat perusarvot pääsevät kasvamaan, meidän tulee ottaa ihmiset mukaan ja tarjota heille mahdollisuuksia saada uusia näkökulmia elämään. Kaikki tämä on mahdollista, menetelmiä tämän aikaansaamiseksi löytyy. Yksi näistä menetelmistä on HOT-menetelmä (Hyväksymis- ja omistautumisterapia), jota on käytetty useissa instituutioissa Yhdysvalloissa ja tutkimusten tulokset ovat olleet positiivisia. Aggressiivisuus on vähentynyt niiden henkilöiden keskuudessa, jotka ovat käyneet läpi tämän hoidon. Tähän saakka tehdyt metoditutkimukset on tehty ihmisillä, jotka on jo luokiteltu rikollisiksi, ja vaikka tutkimukset osoittavatkin hyviä tuloksia mm. vähentyneen aggressiivisuuden osalta, ei tämä minun maailmassani riitä. Jos haluamme, että näitä rikoksia ei tapahtuisi lainkaan, ei riitä että he, jotka ovat jo syyllistyneet rikoksiin eivät saa mahdollisuutta toistaa rikoksia.
Kaikki tähän saakka kirjoittamani koskee aikuisia, tai lähes aikuisia, jotka tekevät rikoksia. Eikö todella ole mitään mitä voisimme tehdä ennen kuin heistä tulee aikuisia? Ja kyllä, juuri siihen meidän pitäisi panostaa. On täysin mahdotonta sanoa varmuudella mikä tekee ihmisestä rikollisen. Tiedämme kuitenkin, että suurin osa rikoksen tekijöistä on altistunut traumaattisille kokemuksille lapsuudessaan, ja heillä on oma kokemus uhrina olemisesta. Tiedämme myös että suurimmalla osalla on interpersoonallisia ongelmia. Onko olemassa keinoa huomata heidät aikaisemmin? Jos kysymme lapsilta, olen melko varma että jokaisesta lapsiryhmästä löytyy lapsi, joka valehtelee, keksii tarinoita, vahingoittaa muita jollain tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi rikollisia, sen sijaan nämä ovat merkkejä lapsesta, jolla on interpersoonallisia ongelmia. Emme voi kuitenkaan erottaa sitä, kenestä kasvaa rikollinen ja kenestä kasvaa uhri. Voimme sen sijaan ottaa kaikki lapset mukaan ja työskennellä heidän kanssaan tasavertaisesti ja tällä tavalla tarjota yhdenvertaista kasvatusta kaikille. Koska siitä kaikki lähtee. Lapsella, joka on saanut harjoitella tunteiden ilmaisua ja sosiaalisia valmiuksia hyvin pienestä lähtien, on paremmat mahdollisuudet ratkaista konflikteja puhumalla ja vähemmän psyykkisiä ongelmia.
Tämän vaikeampaa se ei ole. Mikä siis on syynä siihen, että näitä hirvittäviä tekoja edelleen tapahtuu? Koko teksti on käsitellyt rikollisia, mutta emme saa unohtaa uhreja. Tutkimukset osoittavat, että heillä jotka ovat altistuneet väkivallalle, hyväksikäytölle tai rikoksille, on suurempi riski sairastua psyykkisiin tai somaattisiin sairauksiin. Heillä on myös suurempi riski ajautua yhteiskunnan ulkopuolella, työttömiksi, asunnottomiksi ilman sosiaalista verkostoa. Uhrit tarvitsevat myös riittävästi tukea jotta voivat elää täyttä elämää.
Palataksemme kysymykseen siitä, miksi toisista kasvaa rikollisia ja toisista uhreja, voimme todennäköisesti vastata muotoilemalla kysymyksen uudestaan. Uhrista kasvaa rikollinen, mutta kenestäkään ei kasva uhria, eikä kukaan ei voi ennustaa kenestä tulee uhri.