Kuinka identiteettimme rakentuu?
Sosiaalisen konstruktionismin mukaan todellisuus rakentuu sosiaalisissa suhteissa. Jokaisen meidän olemassa olomme ja identiteettimme rakentuu suhteessa muihin ihmisiin. Olemme olemassa, koska meillä on suhteita ympäröivään maailmaan. Mutta olisimmeko olemassa, jos suhteita muihin ei olisi, jos eläisimme ilman kosketusta muihin ihmisiin, muuhun elämään? Myös se aikakausi, kulttuuri ja ympäristö johon synnymme, määrittelee hyvin pitkälti oman todellisuutemme, samoin kuin identiteettimme rakentumisen. Aikakausi, jolloin isovanhempamme ovat eläneet on ollut hyvin erilainen kuin aikakausi missä me tai lapsemme elävät.
Rakennamme identiteettiämme sen pohjalta minkälaisia suhteita meillä on muihin ihmisiin ja ympäristöömme. Identiteettimme rakentuu myös ympäröivän kulttuurin mukaan. Opimme lapsesta lähtien minkälaiset käyttäytymisen tavat ja säännöt ovat ominaisia siinä ympäristössä, jossa kasvamme, oli sitten kyse kulttuurista laajemmassa merkityksessä tai yksittäisen perheen sisällä. Opimme sen, minkälainen käyttäytyminen on sallittua, minkälainen kiellettyä, minkälaisia asioita meiltä odotetaan, minkälaisina saamme hyväksyntää. Lapsena vanhemmilta saamamme palautteen perusteella muokkaamme käyttäytymistämme, ajatuksiamme ja kuvaamme itsestämme. Sallivatko vanhempamme tunteiden näyttäytämisen, saammeko suuttua jos emme osaa pukea, saammeko itkeä jos loukkaamme itsemme, saammeko riemuita onnistumisistamme? Se, millä tavalla meidän vanhempamme suhtautuvat näihin asioihin, riippuu siitä, mitä kulttuurissa ja perheessä, jossa he ovat kasvaneet on pidetty sopivana.
Identeetti määritellään ihmisen käsitykseksi omaksi itsestään, ja keskeisesti siihen liittyy ihmisen kokemus omasta arvostaan. Käsityksemme omasta itsestämme ja siitä, millaisia ihmisiä olemme, vaikuttaa meidän toimintaamme ja käyttäytymiseemme. Identiteetti vastaa kysymykseen “kuka minä olen?”, ja se on tärkeä nähdä ajan mittaan muuttavana. Identiteetti kehittyy ja muuttuu läpi elämän, ja sen kehittyminen on jatkuva vuorovaikutuksellinen prosessi. Identiteetin kehittyminen, eli se kuinka hyvin tuntee itsensä, on vahvasti yhteydessä ihmisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Oman identiteetin kehittyminen alkaa oman tempperamentin, persoonallisuuden piirteiden ja omien fyysisten ominaisuuksien kokemisesta. Identiteettiään voi kehittää pohtimalla, kyseenalaistamalla ja vertaamalla, identiteettiä kehittäessä on tärkeää miettiä mm. millainen olen ja millaisiin ryhmiin haluan kuulua.
Pienelle lapselle vanhempien läsnäolo, aika, välittäminen ja tuki ovat ensiarvoisen tärkeitä myönteisen minäkuvan, identiteetin ja vuorovaikutustaitojen opettelussa. Se, millä tavalla lapselle puhutaan hänen elämänsä ensimmäisten vuosien ajan, muodostaa lapsen sisäisen puheen, tavan jolla lapsi, myöhemmin aikuinen puhuu itselleen. Nuoruudessa taas kavereiden, koulun ja harrastusten merkitys kasvaa identiteetin rakentamisessa. Vanhempien tuki, läsnäolo ja ohjaus ovat edelleen hyvin tärkeitä, vaikka perheen kanssa vietettävä aika väheneekin. Identiteetin kehittymisessä tärkeää on, että ihminen pääsee kokeilemaan erilaisia asioita, näkemään mahdollisuuksia, pohtimaan erilaisia ajatusmaailmoja ja valitsemaan niiden väliltä. Vanhempien rooli identiteetin kehityksen alkuvaiheessa onkin tärkeä. Nuori tarvitsee tukea vanhemmiltaan siinä vaiheessa, kun hän murrosiässä alkaa verrata perheen arvoja muun maailman tarjontaan. Vanhempien on tässä vaiheessa ymmärrettävä se, että nuori voi kyseenalaistaa perheen arvot ja tehdä toisenlaisia valintoja kuin he. Nuoruusiän tärkein kehitystehtävä onkin oman identiteetin muodostus.
Vaikka identiteetin muodustus ja muovautuminen kuuluvat vahvasti nuoruusikään, on identiteetti jatkuvassa muutoksessa läpi koko elämän. Käsitys itsestä, omista kyvyistä ja omista heikkouksista muovautuu suhteessa muihin ihmisiin ja ympärillämme oleviin sosiaalisiin verkostoihin. Identiteetti ei näin ollen tarkoita vain käsitystä minusta, vaan myös käsitystä meistä ja teistä. Perusta käsitykselle itsestä luodaan niissä läheisissä ihmissuhteissa, joissa elämme ja kasvamme, kunkin kulttuurin ja aikakauden pohjalta.
Sosiaalinen älykkyys – empatia = aggressio?
Ihminen on sosiaalinen eläin ja tarvitsee tietyn määrän sosiaalista älykkyyttä pystyäkseen vuorovaikutukseen muiden kanssa. Sosiaalinen älykkyys on Edward Thorndiken mukaan ”kapasiteetti ja kyky selvitä ja ymmärtää miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä- toimia järkevästi ihmissuhteissa”. Sosiaalinen älykkyys on vanha termi, jonka Thorndike löysi jo vuonna 1920. Siitä huolimatta hän ei pystynyt kollegoineen todistamaan, että sosiaalinen älykkyys on mitattava ominaisuus ja niin termi unohtui. Muutama vuosikymmen sitten kiinnostus aiheeseen nousi uudelleen, ja aiheesta tehtiin uusia tutkimuksia.
Sosiaalista älykkyyttä ei pidä sekoittaa empatiaa, eikä myöskään empatiaa tule sekoittaa sympatiaan, koska ne kaikki ovat toisistaan eroavia käsitteitä. Titchener käytti empatian käsitettä ensimmäisen kerran jo vuonna 1909. Empatia ja sympatia tarkoittavat eri asioita, vaikka niitä käytetäänkin usein päällekkäin. Sympatia voidaan nähdä usein empatian seurauksena. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalinen älykkyys ja empatia korreloivat keskenään, jos otetaan pois empatia, on aggressiolla taipumus nousta ja toisaalta taas jos empatia lisääntyy, aggressio vähenee.
Optimaalinen ikä sosiaalisen älykkyyden mittaamiselle näyttää olevan 11-12 vuotta. 11-12 –vuotiaana lapset ovat saavuttaneet ajattelussaan sen tason, jossa he pystyvät ottamaan huomioon kolmannen henkilön näkökulman, sekä pystyvät selviytymään tilanteista ottamalla huomioon sosiaalis-symbolisen perspektiivin. Tässä iässä lapset hakeutuvat pieniin läheisiin ryhmiin, jossa he oppivat paljon symboliikkaa.
Kuinka sosiaalinen älykkyys, empatia ja epäsuora aggressio liittyvät sitten toisiinsa? Kaukiainen ym. ovat tutkineet kuinka sosiaalinen älykkyys on yhteydessä epäsuoraan aggressioon sekä sitä, voiko empatia estää aggressiivista käyttäytymistä. Heidän tutkimuksensa osoitti tämän pitävän paikkansa. Tutkimuksen jälkeen kiinnostus heräsi sitä kohtaan, kuinka sosiaalinen älykkyys ja empatia liittyvät konfliktikäyttäytymisen eri muotoihin. Sosiaalinen älykkyys korreloi kaikkien konfliktikäyttäytymisen muotojen kanssa, niin aggressiivisuuden kuin rauhanomaisuuden kanssa. Kun empatia otetaan pois, kasvaa aggressiivinen käyttäytyminen kun taas rauhanomaiset konfliktin ratkaisukeinot ja vetäytyminen vähenevät. Empatialla ja rauhanomaisilla konfliktin hallinnankeinoilla on siis vahva yhteys.
Tämän lisäksi tutkimus osoitti, että edistyneempien aggressiivisuuden muotojen, kuten epäsuoran aggression hallitseminen, vaatii suurempaa sosiaalista älykkyyttä.
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että sosiaalista älykkyyttä vaaditaan sekä aggressiivisessa että rauhanomaisessa käyttäytymisessä. Aggressiivisen käyttäytymisen muodoista epäsuora aggressio vaatii eniten sosiaalista älykkyyttä, kun taas verbaalisessa aggressiossa sitä tarvitaan vähemmän ja fyysisessä aggressiossa kaikista vähiten. Tämä kuvio on myös nähtävillä, jos mietitään lapsen eri kehitysvaiheita; sitä mukaa kun sosiaalinen älykkyys kasvaa ikävuosien mukaan, muuttuu myös aggression muoto. He, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa, käyttävät aggression eri muotoja. Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että empatiaa harjoittamalla vähenee aggressiivinen käyttäytyminen.
