Nepsy-arki pandemian aikana
Kuluneen vuoden aikana lähes jokaisen arki on muuttunut meitä koettelevan pandemian seurauksena. Useasti olemme kuulleet toistettavan, että elämme historiallisia aikoja, ja näin todella on, kukaan meistä tuskin osasi odottaa niitä toimenpiteitä, joita kuluneen vuoden aikana on otettu käyttöön tai sitä, kuinka ne ovat vaikuttaneet meidän arkeemme.
Syksyn aikana olemme saaneet kuulla useasti kuinka ihmiset ovat epätoivoisia, surullisia ja väsyneitä, koska arkeamme rajoitetaan emmekä pysty näkemään läheisiämme ja viettämään aikaa yhdessä kuten ennen. Tämä on täysin luonnollinen reaktio tunteiden ollessa vahvoja ja kun huomaamme, että olemme menettäneet jotain.
Ihminen on sosiaalinen olento, meidän olemassa olomme perustuu yhdessä oloon ja vuorovaikutukseen, ja juuri tästä syystä niin moni meistä on erityisen hukassa nyt. Ne ihmiset jotka ovat esillä tällä hetkellä ovat ihmisiä, joita pidämme vahvoina. Heillä on verkostoa, he luovat uusia rutiineja, struktuureja ja löytävät uusia tapoja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ja silti he taistelevat.
Pandemian seurauksista ja vaikutuksista keskusteltaessa on yksi ryhmä ollut kokonaan poissa julkisesta keskustelusta, ja se on ryhmä johon kuuluvat he, joilla on neuropsykiatrinen oirekuva. Neuropsykiatrinen oirekuva, tai lyhyemmin nepsy, on yhteisnimitys diagnooseille jotka kuuluvat neuropsykiatrisen kirjon häiriöihin. Tunnetuimmat näistä ovat ADHD, ADD, autisminkirjonhäiriö ja Tourette. Kaikki nämä toiminnanhäiriöt pitävät sisällään sen, että aivoissa on rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, joiden seurauksena maailma koetaan erilaisena ja henkilön oma toiminta on myös erilaista. Nepsy-diagnoosit ovat synnynnäisiä ja kroonisia, vaikka oireilla onkin tapana vaihdella elämän aikana.
Kaikilla näillä eri diagnooseilla on erilaiset oireet. Esimerkiksi ADHD ja ADD aiheuttaa vaikeuksia tarkkaavaisuudessa, impulssinkontrollissa ja aktivaation hallinnassa. Autismikirjonhäiriössä on pysyviä rajoituksia kyvyssä sosiaaliseen kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen sekä rajoitettuja ja toistuvia malleja mielenkiinnonkohteissa, aktiviteeteissa ja käyttäytymisessä. Tämän lisäksi on olemassa komorbideetti eri häiriöiden sekä psyykkisen sairastuvuuden välillä. Tämä johtuu jatkuvasta aistien kuormituksesta, jolle neuropsykiatrista arkea elävä altistuu.
”Huono äiti” –yhteisön sivulta löytyy puhutteleva teksti nepsy-perheen arjesta pandemian aikana: “Nepsyperheen hätähuuto korona-arjesta" https://www.huonoaiti.fi/nepsyperheen-hatahuuto-korona-arjesta/ .
”Kuinka selviämme tästä?” on kysymys monissa nepsy-perheissä. Kuinka selviämme arjesta, kun kaikki rutiinit ja struktuurit muuttuvat, kun nopeita päätöksiä tehdään jopa kansallisella tasolla saakka, kun terapiat jäävät tauolle rajoitusten takia, kun tuen tarve arvioidaan uudelleen rajoitusten takia? Kuinka selvitä arjesta, joka jo nyt on murtumisvaarassa?
Kaikki kamppailevat, mutta nepsy-perheet kamppailevat enemmän. Moni meistä näkee valoa tunnelin päässä kun rokotukset covid19-virusta vastaan ovat päässeet alkuun, ja paluu normaaliin arkeen alkaa näyttää mahdolliselta. Toivoa on myös nepsy-perheissä, vaikka heidän toivonsa näyttääkin hieman erilaiselta. Tavallinen arki on arki, joka on täynnä rutiineita, struktuuria ja usein myös ulkopuolista tukea. Ulkopuolinen tuki saattaa kuulostaa kummalliselta: ”Täytyy vain sopeutua, meidän on myös täytynyt ottaa enemmän vastuuta”, ajattelee varmasti moni vanhempi.
Enemmän vastuuta ei nepsy-perheessä aina ole mahdollista. Kaikilla vanhemmilla on vastuu lapsensa elämästä ja hyvinvoinnista, mutta vastuuta lapsen hoidosta, koulunkäynnistä ja ystävyyssuhteista ei voi laittaa yksin vanhempien harteille. Nepsy-arki tarvitsee ulkopuolista tukea, jotta vanhempi jaksaa jatkaa vastuun ottamista niin paljon enemmän kuin moni muu vanhempi.
Tämän tekstin avulla haluamme muistuttaa, että kaikkien arki ei ole samanlaista, haluamme muistuttaa että apua on voitava pyytää ja apua on voitava saada. Haluamme muistuttaa että joka 10. ihmisellä on nepsy-diagnoosi, ja että se tulee ottaa huomioon. Haluamme tuoda esiin, että tukea löytyy.
Tietoa tuesta:
Käypä hoito –suositus suosittelee keskeisiksi hoitomenetelmiksi lapsille ja nuorille, joilla on ADHD-diagnoosi (https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=khp00071&p_teos=khp&p_osio=109&p_selaus=#s7) psykoedukaation, psykososiaaliset tukimuodot, muut tukimuodot arkeen, esim. pidennetty oppivelvollisuus, mahdollisuus tukeen päivähoidossa ja koulussa sekä tarvittaessa lääkehoidon.
Psykososiaalisen tuen tulisi lasten ja nuorten kohdalla olla käyttäytymisterapiaa, myös ryhmämuodossa toteuttuna, sekä vanhempainohjausta. Tarvittaessa voidaan tarjota myös ergoterapiaa. Neuropsykiatrista valmennusta suositellaan myös 11.4.2019 tehdyn hoitosuosituksen päivityksen jälkeen.
Neuropsykiatrinen valmennus on tukimuoto, joka on kehitetty henkilöille, jotka yrittävät löytää paikkansa neuropsykiatrisessa arjessa, ja tukea voidaan tarjota myös lähiomaisille ja verkostolle. Valmennuksessa käytetään apuna reflektoivaa ja ratkaisukeskeistä keskustelua, jonka avulla pyritään löytämään yksilöllisiä ratkaisuja, joiden avulla keskitytään rakentamaan nepsy-henkilön arkea tukevia struktuureita ja rutiineja sen sijaan että yritetään saada nepsy-henkilöä sopeutumaan heille ylivoimaiseen arkeen. Valmennus voi myös toimia lähiomaista tukevana tukimuotona, esimerkiksi vanhemmalle, joka usein on haavoittuvassa asemassa.
Nepsy-vanhempi on koko ajan valmiudessa, valmiina taistelemaan lapsen oikeuksien ja toimivan yhteiskunnan puolesta, samalla kun käy kovimmat taistelut kotona ottaessaan vastaan lapsen tunnepurkauksen sen jälkeen kun lapsi on yrittänyt koko koulupäivän ajan sopeutua vallitseviin muotteihin. Se että saa puhua, saa osakseen ymmärrystä ja kannustusta jaksaa eteenpäin voi olla juuri se, mikä antaa voimia jaksaa eteenpäin ja antaa voimia olla se vanhempi, joka täytyy olla.
Alussa oli kasvatus – ihmisen pahuus Alice Millerin mukaan
Pohtiessaan usean vuoden ajan ihmisen pahuutta, sitä mikä tekee ihmisestä pahan ja kuinka Natsi-Saksan aikaan kasvoi niin paljon pahoja ihmisiä, alkoi Alice Miller kehittää omaa teoriaa aiheesta. Hänen näkemyksensä mukaan pahuuden tai hyväntahtoisuuden juuret voidaan jäljittää elämän ensimmäisiin vuosiin, siihen mille olemme altistuneet silloin.
Alice Miller on psykologi ja kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi mm. tutkimuksistaan koskien Hitleriä ja Natsi-Saksan teloituksia sekä diktaattorijohtajia. Hänen mukaansa Hitleristä ja hänen sukupolvestaan tuli erityisen ”pahoja” sen ajan kasvatuksen johdosta. Erityisesti lääkäri Dr. Daniel Gottlieb Schreber neuvoi saksalaisia vanhempia pakottamaan lapset tottelemaan ja pidättämään itkua käyttämällä mm. ruumiillista kuritusta. Tänä päivänä tiedämme hyvin, että ruumiillisen kurituksen avulla saadaan kyllä tottelevaisia, mutta ei hyvinkasvatettuja lapsia.
Romanialaisissa lastenkodeissa kasvaneita lapsia tutkimalla on saatu selville, että toistuva trauma tuhoaa aivoista niitä osia, jotka kontrolloivat tunteita. Tämän ansiosta on helpompi ymmärtää, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Lapset jotka altistuvat myrskyisälle kasvatukselle tai pahoinpitelylle, vaikka nämä tehtäisiinkin kasvatus mielessä, kadottavat empatian tunnetta muita ihmisiä kohtaan. Se saa aikaan sen, että he pystyvät tekemään kauheita tekoja ilman että tuntevat katumusta.
Lapsi jota lyödään, oppii lyömään. Vaikka fyysinen kuritus oli aikaisemmin tavallista, ei jokaiseesta kuitenkaan kasvanut rikollista. Miksi? Siitä syystä, että monilla on kuitenkin ollut henkilö, jonka puoleen on voinut kääntyä ja saada lohdutusta ja tukea, niin kutsuttu ”helping wittnesses”.
Tiesittekö, että Pablo Picasso koki vaikean trauman lapsuudessaan? Hänen perheensä koki maanjäristyksen Malagassa 1884, ja tämä aiheutti vaikeaa ahdistusta ja kovia pelkoja pienelle Pablolle. Sen ansiosta, että vanhemmat ymmärsivät hänen pelkojaan ja että hän tunsi olevansa turvassa, että hänellä oli rakastavaiset vanhemmat ja että hän pystyi ilmaisemaan tunteitaan taiteen kautta elämänsä ajan, hän selvisi traumastaan. Jos trauman aiheuttaa omat vanhemmat, on toipuminen vaikeampaa, ja joissain tapauksissa jopa mahdotonta.
Lapsen huono kohtelu saa aikaan pahan kierteen. Vanhempi, joka on itse tullut kohdelluksi huonosti, vaikka hänellä ei olisikaan tietoista muistoa asiasta, toistaa usein tätä käyttäytymistä omille lapsilleen. Yhden syyn ajatellaan olevan siinä, että tiedostamattoman muiston täytyy tulla ulos jossain muodossa, joten omista lapsista tulee syntipukkeja.
Jos palaamme takaisin Alice Milleriin ja hänen huomioihinsa, hän viittaa tutkimuksiin jotka on tehty heistä, jotka ovat selvinneet holokaustista. Suurin osa holokaustista selvinneistä on kertonut, että heitä ei kuritettu lapsena. Miller tuli siis johtopäätökseen, että he selvisivät sen ansiosta, että he olivat saaneet kokea lapsuuden, jonka aikana heille kehittyi resilienssi, he pystyivät tekemään päätöksiä, tuntemaan empatiaa ja sympatiaa sekä saivat hyvän itsetuntemuksen pohjan.
Miller jatkaa huomioitaan pahuudesta viittaamalla suoraan Hitleriin ja erityisesti hänen ongelmiinsa juutalaisten kanssa. Hitlerin isä oli huhujen mukaan puoliksi juutalainen, hän kasvoi anti-semitismisessä ympäristössä ja tämä sai aikaan sen, että hän lopulta alkoi vihaamaan itseään. Päästäkseen eroon omasta vihastaan ja omasta pahasta olostaan, purki hän sen poikaansa Adolfiin, ja löi häntä voimakkaasti joka päivä. Adolf kasvoi, ja toivoi kostoa, kostoa juutalaisille jotka olivat syynä hänen isänsä vihaan. Hän kasvoi myös tädin kanssa, jolla oli skitsofrenia, ja jota hän pelkäsi kovasti. Hänen suunnitelmanaan oli siis vapauttaa kansakunta niistä peloista, joiden kanssa hän oli itse kasvanut.
Jos suojaavat tekijät ja turvalliset ihmiset ympäriltä puuttuvat, on kieltäminen ja idealisointi ainoat keinot, joiden avulla käsitellä vaikeaa lapsuutta. Miller on todennut tutkimuksissaan, että lähes jokaisen diktaattorin lapsuus on ollut täynnä valheita, nöyryytystä ja halventamista, ja tämä on saanut aikaan kostonhalun. He ovat muodostaneet ideologiansa piilottamalla oman totuuden ja trauman. On tärkeää kuitenkin huomauttaa, että minkäänlainen kasvatus, kuinka pahaa se on ollutkaan, ei anna oikeutusta vahingoittaa muita ihmisiä.
Alice Millerin mukaan propaganda ja manipulaatio eivät kuitenkaan ole riittäviä selityksiä sille, että ihmisestä tulee kylmäverinen murhaaja. Hyvin harvalle ihmiselle, jota on käytetty pahoin hyväksi, joka ei ole saanut rakkautta osakseen, jolla ei ole ollut luotettavaa ihmistä lähellään, kehittyy murhaajan persoonallisuus. Ihmiset, jotka ovat kasvaneet tällaisissa olosuhteissa, tarvitsevat muita ihmisiä jotta voivat murtaa kehän. He tarvitsevat jonkun, joka näkee heidät, näkee mitä he tarvitsevat ja voi antaa heille sanoja sille, mitä ovat kokeneet. Meidän on tehtävä ero sen välillä että ”jokaisesta uhrista tulee roisto” ja ”jokainen roisto on ollut uhri”.
Alice Miller oli sitä mieltä, että fyysisen kurituksen kieltäminen oli ainut tapa murtaa kehä, ja tehdä maailmasta parempi paikka jokaiselle ihmiselle sekä estää kansanmurhat tulevaisuudessa.
Vaikka Suomessa lasten kuritus on ollut laissa kiellettyä vuodesta 1984, tapahtuu ruumiillista kuritusta silti noin joka viidennessä perheessä. Huolestuttavaa on, että ne jotka lyövät lapsiaan, lyövät heidät kuoliaaksi. Mitä pitää tehdä, jotta tämä muuttuu?
”Hyvä” asenne ei lyö läpi tekopyhille vanhemille, sanaleikki ”lapsi tekee niinkuin sinä teet, ei niinkuin sinä sanot”, ei voisi olla enemmän oikeassa.
Sosiaalinen älykkyys – empatia = aggressio?
Ihminen on sosiaalinen eläin ja tarvitsee tietyn määrän sosiaalista älykkyyttä pystyäkseen vuorovaikutukseen muiden kanssa. Sosiaalinen älykkyys on Edward Thorndiken mukaan ”kapasiteetti ja kyky selvitä ja ymmärtää miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä- toimia järkevästi ihmissuhteissa”. Sosiaalinen älykkyys on vanha termi, jonka Thorndike löysi jo vuonna 1920. Siitä huolimatta hän ei pystynyt kollegoineen todistamaan, että sosiaalinen älykkyys on mitattava ominaisuus ja niin termi unohtui. Muutama vuosikymmen sitten kiinnostus aiheeseen nousi uudelleen, ja aiheesta tehtiin uusia tutkimuksia.
Sosiaalista älykkyyttä ei pidä sekoittaa empatiaa, eikä myöskään empatiaa tule sekoittaa sympatiaan, koska ne kaikki ovat toisistaan eroavia käsitteitä. Titchener käytti empatian käsitettä ensimmäisen kerran jo vuonna 1909. Empatia ja sympatia tarkoittavat eri asioita, vaikka niitä käytetäänkin usein päällekkäin. Sympatia voidaan nähdä usein empatian seurauksena. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalinen älykkyys ja empatia korreloivat keskenään, jos otetaan pois empatia, on aggressiolla taipumus nousta ja toisaalta taas jos empatia lisääntyy, aggressio vähenee.
Optimaalinen ikä sosiaalisen älykkyyden mittaamiselle näyttää olevan 11-12 vuotta. 11-12 –vuotiaana lapset ovat saavuttaneet ajattelussaan sen tason, jossa he pystyvät ottamaan huomioon kolmannen henkilön näkökulman, sekä pystyvät selviytymään tilanteista ottamalla huomioon sosiaalis-symbolisen perspektiivin. Tässä iässä lapset hakeutuvat pieniin läheisiin ryhmiin, jossa he oppivat paljon symboliikkaa.
Kuinka sosiaalinen älykkyys, empatia ja epäsuora aggressio liittyvät sitten toisiinsa? Kaukiainen ym. ovat tutkineet kuinka sosiaalinen älykkyys on yhteydessä epäsuoraan aggressioon sekä sitä, voiko empatia estää aggressiivista käyttäytymistä. Heidän tutkimuksensa osoitti tämän pitävän paikkansa. Tutkimuksen jälkeen kiinnostus heräsi sitä kohtaan, kuinka sosiaalinen älykkyys ja empatia liittyvät konfliktikäyttäytymisen eri muotoihin. Sosiaalinen älykkyys korreloi kaikkien konfliktikäyttäytymisen muotojen kanssa, niin aggressiivisuuden kuin rauhanomaisuuden kanssa. Kun empatia otetaan pois, kasvaa aggressiivinen käyttäytyminen kun taas rauhanomaiset konfliktin ratkaisukeinot ja vetäytyminen vähenevät. Empatialla ja rauhanomaisilla konfliktin hallinnankeinoilla on siis vahva yhteys.
Tämän lisäksi tutkimus osoitti, että edistyneempien aggressiivisuuden muotojen, kuten epäsuoran aggression hallitseminen, vaatii suurempaa sosiaalista älykkyyttä.
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että sosiaalista älykkyyttä vaaditaan sekä aggressiivisessa että rauhanomaisessa käyttäytymisessä. Aggressiivisen käyttäytymisen muodoista epäsuora aggressio vaatii eniten sosiaalista älykkyyttä, kun taas verbaalisessa aggressiossa sitä tarvitaan vähemmän ja fyysisessä aggressiossa kaikista vähiten. Tämä kuvio on myös nähtävillä, jos mietitään lapsen eri kehitysvaiheita; sitä mukaa kun sosiaalinen älykkyys kasvaa ikävuosien mukaan, muuttuu myös aggression muoto. He, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa, käyttävät aggression eri muotoja. Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että empatiaa harjoittamalla vähenee aggressiivinen käyttäytyminen.
Tunteenpurkaukset eri ikävaiheissa
Se, että lapset saavat kiukkukohtauksia ei ole mikään uutinen. Lähes jokainen jonka ympärillä on lapsia, joka työskentelee lasten kanssa tai liikkuu ihmisten seassa, on varmasti huomannut että erityisesti 4-6 vuotiailla lapsilla on taipumus saada aikuisten silmin katsottuna suhteettoman suuria tunteenpurkauksia, erityisesti jos eivät saa jotain mitä haluavat, kun ovat väsyneitä tai nälkäisiä, tai kun joku nyt vain sattuu olemaan vialla.
Kiukkukohtaus on termi, jota yleensä käytetään kontrolloimattomasta tunteenpurkauksesta. Lasten kiukkukohtaukset ovat suhteellisen tunnettuja ja luonnollinen osa kehitystä. Kiukkukohtaukset liitetään uhmaikänäkin tunnettuun ikävaiheeseen lapsen kehityksessä, eikä kiukulla tässä kohtaa ole mitään tekemistä tunteiden kanssa. Sen sijaan kyse on kykenemättömyydestä käsitellä vahvoja tunteita. Aggression kehityksen teorian mukaan aggressiivinen käyttäytyminen muuttuu sitä mukaa kun lapsi kehittyy ja alkaa ymmärtämään sosiaalisia normeja. Fyysinen aggressio on vahvimmillaan ennenkuin lapsi on oppinut puhumaan, kun taas verbaalinen aggressio kasvaa sitä mukaa kun kieli kehittyy. Kun lapsen kyky ymmärtä sosiaalisia normeja kehittyy, muuttuu aggressio myös epäsuoremmaksi, jotta lapsi ei joudu ulos ryhmästä. Lasten aggressio on korkeimmillaan yleensä noin 3-4 –vuotiaana ja 6-7 –vuotiaana, koska suurin osa aggression muodoista on esillä yhtäaikaa näissä ikävaiheissa.
Kirjoitimme aikaisemmin siitä, kuinka kohdata lapsen kiukku. Löydät kirjoituksen vähäeleisestä kohtaamisesta täältä: https://www.broena.fi/vahaeleinen-kohtaaminen/. Vähäeleisen kohtaamisen avulla voi ennakoida, käsitellä ja estää ongelmakäyttäytymistä. Vähäeleisen kohtaamisen avulla lähdemme siitä, että huomio keskitetään siihen, mihin voi vaikuttaa jotta tilannetta voi muuttaa, ja sen jälkeen kontrolloida itseään, jotta voi auttaa toista saamaan takaisin oman itsekontrollin. Menetelmä on erinomainen, erityisesti jos haluaa vähentää ongelmakäyttäytymistä lasten tai vanhempien ihmisten kohdalla, joilla on erilaisia toiminnankyvyn vaikeuksia, jotka tekevät tunteiden hallinnan vaikeammaksi.
Mitä jos menetelmää käyttää aikuisiin, joiden pitäisi pystyä säätelemään tunteitaan itse, tekeekö jotain väärin? Ei. Vähäeleinen kohtaaminen sisältää myös sen, että se estää tunteiden leviämisen, sen että tunnetila tarttuu. Jos kohtaan hermostuneen henkilön, tilanne tuskin paranee sillä, että myös minä hermostun ja tulen vihaiseksi. Painotan myös vielä sitä, että vähäeleinen kohtaaminen ei tarkoita sitä, selitän kiukkukohtauksen pois tai lakaisen sen maton alle, vaan sitä, että otan vastuun siitä mihin itse voin vaikuttaa. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa omiin ajatuksiini, tunteisiini ja toimintaani. Muiden ajatukset, tunteet tai toiminta eivät ole minun vastuullani, mutta sen kautta, että kannan vastuuni itsestäni voin myös auttaa toista saamaan oman kontrollin takaisin, ilman että hän menettää itsekunnioituksen.
Vähäeleinen kohtaaminen on humaani ja kunnioittava menetelmä. Teemme mitä voimme itsellemme ja autamme toista kun siihen pystymme.
Entä miten kohdata aikuinen, jolla on tunnepurkaus tai joka käyttäytyy vihaisesti? Aikuisten tunnepurkauksissa on kyse samasta asiasta kuin lasten tunnepurkauksissa. Myös aikuiset huutavat, uhkailevat, kiroilevat, vetävät esiin vanhoja vääryyksiä, valittavat, vaativat vastausta enemmin kuin odottavat sitä, ja pahimmassa tapauksessa lyövät, potkivat, heittelevät tavaroita ja vahingoittavat muita ihmisiä fyysisesti.
Heidän kohdallaan käytetään samaa kohtaamistapaa kuin lasten kohdalla. Pysy itse rauhallisena, tunnepurkauksen kourassa olevan ihmisen kanssa ei pysty keskustelemaan, odota sen sijaan että pahin tunnepurkaus on mennyt ohitse. Jos tilanteeseen liittyy vaaraa, soita apua hälytyskeskuksen kautta. Aikuisen ihmisen kontrolloimaton ja vaarallinen käyttäytyminen ei ole sinun vastuullasi. Jos tilanne ei aiheuta vaaraa sinulle tai tunnepurkauksen vallassa olevalle henkilölle, näytä että ymmärrät mutta aseta samalla rajat. Anna myös tilaa ja vältä vastaamasta tunnelatautuneeseen käytökseen. Tunnepurkaus on interaktiivista käyttäytymistä, mikä tarkoittaa sitä, että se menee ohi jos tunnepurkauksen saanut henkilö ei saa vastausta provosoivalle käytökselleen. Joskus se tapahtuu nopeammin, joskus se kestää hetken. Tunnepurkaus saattaa olla myös reaktio siihen, että henkilö tuntee itsensä nurkkaan ahdistetuksi, ja kun peräännyt, saattaa tunnepurkaus mennä ohi. Ota vastuu omasta toiminnastasi siten, että annat tilaa sen sijaan että pyydät tunnepurkauksen vallassa olevaa perääntymään.
Lapset, joiden tunteita ei kuulla eikä kohdata, oppivat piilottamaan vihan tunteensa, oppivat häpeämään tunteitaan ja selittämään pois negatiivisia tunteitaan. Heistä tulee myös ei-resilienttejä lapsia. Psykologinen joustavuus tarkoittaa kykyä palautua tapahtumasta, joka on aiheuttanut suuria tunteita sekä kykyä selviytyä vaikeuksista. Yksinkertaisesti sanottuna, psykologinen resilienssi on perusta sille, että selviämme elämästä ja sen tuomista haasteista ja voimme hyvin. Kyse on siis hyvin tärkeästä kyvystä.
Ei-resilienteistä eli psykologisesti joustamattomista lapsista kasvaa psykologisesti joustamattomia aikuisia. Näillä aikuisilla on vaikeuksia käsitellä omia tunteitaan, he kohdistavat tunteensa muihin, heillä on kohtuuttomia vaatimuksia, eivätkä he pysty ottamaan vastuuta omista teoistaan. Se voi myös johtaa siihen, että aikuisesta tulee liikkumaton, passiivinen. Mikään näistä toimintatavoista ei ole toivottavaa.
Mikä on siis vihaisuuden ja kohtuuttoman tunnepurkauksen ero? Ero on tunteessa ja toiminnassa. Viha on tunne, tunnepurkaus on toiminta. Kaikilla on oikeus olla vihainen, riippumatta iästä, taustasta, sukupuolesta. Kaikki tulevat vihaisiksi. On kuitenkin kohtuutonta kohdistaa viha muihin, ainakin jos siitä tulee tapa. Me olemme kuitenkin vain ihmisiä, kaikki meistä käyttäytyy välillä tavalla, jonka tiedämme olevan väärä. Samalla tavalla kuin lasten kohdalla, tapahtuu se usein kun olemme väsyneitä, nälkäisiä, stressaantuneita tai meillä muuten vain on huono päivä. Pyydä anteeksi jos näin tapahtuu, ota vastuu teoistasi ja anna mallia lapsillesi tai muille ihmisille ympärilläsi. Sinä voit auttaa muita rakentamaan psykologista joustavuutta.
Aikuisten tunnepurkausten käsitteleminen ei ole helppoa, varsinkaan jos kyseessä on aikuinen joka on sinulle läheinen, sinun sukulaisesi, vanhempaisi, sisaresi tai kumppanisi. Sinun vastuullasi on suojella itseäsi ja kohdata kyseinen ihminen. Sinun vastuullasi ei koskaan ole muuttaa tällaisen ihmisen käyttäytymistä. Jos ihminen, jonka käyttäytymisestä olet huolissasi, ei ole halukas muuttamaan käyttäytymistään, on sinun ainut vastuusi suojella itseäsi.
Hyvin(pahoin)vointi työssä
Työ ja siinä onnistuminen muodostavat ison osan identiteetistämme, siitä kuka minä olen ja mitä minä teen. Se, että työstä jota teemme tulee identiteettimme, on väistämätöntä. Sen lisäksi että työ parhaassa tapauksessa muodostaa osan identiteetistämme, ja että sen avulla saamme toteuttaa itseämme, sen avulla tienaamme myös palkkamme. Voi sanoa siis että työskentelemme, jotta voimme elää, ja elämme, että voimme työskennellä. Useat meistä viettävät noin kolmasosan päivästään työpaikallaan. Se, että työpaikkamme ja työtehtävämme ovat sellaisia, joiden parissa viihdymme, vaikuttaa suoraan psyykkiseen hyvinvointiimme. Valitettavasti voi työllä tai työpaikalla olla myös vastakkainen vaikutus hyvinvointiimme, epäviihtyisä työpaikka tai työtehtävä josta ei selviydy, voivat myös sairastuttaa.
Mitä haluamme elämältä työnteon lisäksi? Suurin osa ihmisistä haluaa hyvän elämän ja voida hyvin. Työ ja hyvinvointi kuuluvat yhteen, samalla tavalla kuin työ ja pahoinvointi. Työ saa meidät voimaan hyvin, mutta työ voi saada meidät myös voimaan pahoin. Mitkä tekijät vaikuttavat tähän? Jotkut ajattelevat, että pahoinvointia voi välttää jos on tietoinen siihen johtavista tekijöistä. Tietyiltä osin tämä toimii, mutta samanaikaisesti kuulemme kuitenkin uutisia siitä, kuinka työssään viihtyvät ihmiset sairastuvat, vaikka tekevätkin työtä jolle palavat.
Motivaatio tehdä töitä on sekä sisäisesti että ulkoisesti ohjautunutta; ruoka, katto pään päällä, turvallisuus ja sosiaaliset yhteydet, suhteet ja henkilökohtainen kasvu. Motivoivat tekijät ovat pysyneet samoina useiden vuosikymmenten ajan. Tekijät, jotka motivoivat työntekijää ovat siis pysyneet samoina, toisinkuin työelämä.
Sitä mukaan kun elintaso on noussut eikä meidän ole enää tarvinnut taistella ruuasta ja siitä, että saa mahansa täyteen joka päivä, asunnosta ja perheen elättämisestä, ovat myös työntekijöiden vaatimukset tekemästään työstä muuttunut. Tämän voi osittain selittää korkeammalla koulutustasolla, mutta myös yhteiskunnallisilla muutoksilla ja tekniikan kehityksellä. Nuorilla, jotka tänä päivänä astuvat työelämään, on täysin eri motivaatio työnteolle kuin edellisillä sukupolvilla. Vakituinen työpaikka ja kuukausipalkka eivät enää riitä, vaan tämän päivän työntekijät haluavat tehdä työtä jolla on merkitystä.
Kaikella mitä teemme tietoisesti, tavoite tai suunnitelma mielessä, on meille merkitystä. Sen, että on merkityksellistä tekemistä, ei tarvitse tarkoittaa sitä, että koemme työssämme kaiken merkitykselliseksi, vaan ennemminkin että tekemällämme työllä on merkitystä sekä itsellemme että ympärillämme oleville ihmisille. Viktor Frankl, logoterapian perustaja ja psykiatrian professori erottaa kolme eri arvokategoriaa, jotka toimivat elämän merkityksellisyyden lähtökohtina. Frankl ajattelee, että koemme merkitystä saavuttamalla ja kokemalla jotakin ja sillä, että valitsemme itsellemme sopivan asenteen elämää kohtaan. Kuinka tämä sopii yhteen työhyvinvoinnin kanssa? Siten, että kun koemme työmme avulla saavamme aikaan jotain, että tapaamme jonkun tai jotain joka on meille tärkeää, ja kun kohtaamme vastoinkäymisiä, valitsemme nähdä ne mahdollisuuksina oppia ja kehittyä, on meillä mahdollisuus löytää syvempi merkitys työssämme ja elämässä yleisesti.
Ingrid Biese, joka toimii tutkijatohtorina Svenska social- och kommunalhögskolanissa Helsingin yliopistossa, tutkii sitä minkä takia menestyneet miehet ja naiset hyppäävät pois palkkatyöstään. Bieseä haastateltiin Svenska Ylellä ja hän kertoi tutkimuksestaan sekä siitä, miksi tämä aihe on merkityksellinen yhteiskuntakehitykselle juuri nyt. Syy on juuri merkityksen löytämisessä. Biese puhuu ”johdonmukaisesta narratiivista”, tarinasta meistä itsestämme, meille itsellemme ja sen tärkeydestä että tarinassa on punainen lanka. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän identiteettimme on yhtenäinen sen kanssa mitä teemme. Ihmiset tarvitsevat yhteensopivan kokonaisuuden, jotta voivat voida hyvin, sanoo Biese.
Mikä on meidän omalla vastuullamme ja mikä on työnantajan vastuu? Työsuojelulain mukaan tulee työnantajan ja työntekijän yhdessä ylläpitää ja parantaa turvallisuutta työpaikalla. Työnantajan vastuulla on järjestää tarvittavat toimet pitääkseen huolta työntekijän terveydestä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työnantajan vastuulla on pitää huolta, että työtehtävät eivät vahingoita työntekijän terveyttä. Organisaatio ohjaa sitä, kuinka työntekijä jaksaa ja kokee työnsä, ja tässä kohtaa orgnisaation vastuulla on myös käytännössä pitää huolta siitä, että asiat toimivat, koska työkulttuuri on myös tärkeä, sanoo Biese. Useat tutkimukset työkulttuurista ja työhyvinvoinnista osoittavat vahvaa eriytymistä työntekijöiden ja johdon välillä, jolla taas on negatiivista vaikutusta työhyvinvointiin. Näihin kuuluu mm. ylhäältä päin asetetut tavoitteet, kun taas työntekijöiden osallisuus näihin asioihin lisää työhyvinvointia.
Työntekijän omaa vastuuta omasta hyvinvoinnista ei voi ohittaa. Lainsäädännön mukaan on työntekijän vastuulla olla työkykyinen. Jokaisen omalla vastuulla on muuttaa omia olosuhteitaan jos ei ole tyytyväinen omaan tilanteeseensa tai kokee voivansa huonosti. Kuten on kaiken muunkin pahoinvoinnin kohdalla, työntekijän omalla vastuulla on kertoa pahoinvoinnistaan, koska työnantaja ei pysty puuttumaan sellaiseen, josta ei ole tietoinen.
Uupumus ja loppuunpalaminen ovat uusia kansansairauksia. Ehkä olet seurannut Ylen sarjaa ”We can´t do it” tai ”Diagnos duktig”? Molemmat sarjat kertovat siitä, kuinka nuoret naiset sairastuvat ennen kuin he ovat ehtineet edes aloittaa kunnolla työelämää. Tekevätkö he jotain väärin? Eivät tietenkään, sen sijaan systeemissä on vika. Olemme keskellä vaihetta, jossa aikaisempien sukupolvien työkulttuuri, johon kuuluvat kova fyysinen työnteko ja pitkät päivät yhdistyy uuden sukupolven työkulttuuriin, jossa keskeistä on joustavuus, saatavuus ja merkityksellisyys. Kaikkea on liian paljon, vaikka se onkin merkityksellistä. Työelämä tänä päivänä näyttää täysin erilaiselta kuin aikaisemmin, työ on enemmän kuin työpaikka tai se, mitä saa aikaiseksi työpäivän aikana. Työelämä on yhtä kuin sinun elämäsi.
Toivon, että työelämä jatkaa muuttumista 2000-luvun aikana ja että kehitys johtaa humaanimpaan työpolitiikkaan, missä ihmisellä on elämä myös työelämän ulkopuolella, sekä siihen että yhteensopiva tarina saa suuremman merkityksen. Tulevien sukupolvien työelämä tarvitsee enemmän vapautta ja joustavuutta, mutta se tulee todennäköisesti myös tarkoittamaan lisää ja vaativampaa tuottavuutta. Jos nämä asiat ovat sopusoinnussa, on työ ja elämä merkityksellistä.
Apu joka auttaa
Jos voi huonosti, on haettava apua. Tätä fraasia toistan sekä minä että monet muut kohdatessaan apua tarvitsevan henkilön. Mutta avun etsiminen ja saaminen ei ole aina yksinkertaista, ei varsinkaan sellaisen avun joka todella auttaa. Apua on saatavilla monissa eri muodoissa. Sosiaali- ja terveyspalveluissa apu on jaettu kahteen portaaseen, perus- ja erikoissairaanhoitoon. Apua saa myös julkisten palveluiden lisäksi eri yhdistysten, yritysten, organisaatioiden ja valmentajien kautta, jotka kaikki tarjoavat erilaista apua pahoinvointiin.
Hyvän ja huonon, tehokkaan ja tehottoman hoidon eroa voidaan vertailla kahdella tavalla. Avunhakijan oma kokemus hoidon laadusta on yksi tärkeimmistä tekijöistä. Jos koen, että saamani apu on minulle oikeaa ja tukee minua eteenpäin, tuntuu se siinä tapauksessa sekä oikealta että tehokkaalta. Toinen tapa mitata hoidon laatua, on mitata edistymistä, eli sitä kuinka hyvää tai tehokasta hoito on näyttöön perustuen. Näyttöön perustuvat hoitomuodot ovat niitä, joita tulee käyttää terveydenhuollossa. Näyttöön perustuva hoito tarkoittaa sitä, että hoitomuotoa on tutkittu ja se on todettu tehokkaaksi niiden parametrien mukaisesti joilla sitä on tutkittu.
Jos lähtökohtamme hyvän avun määrittelylle on sen objektiivinen mittaaminen, on myös helpompaa tehdä ero hyvän ja huonon hoidon välille. Tämän johdosta on myös helpompi keskittyä tiettyihin menetelmiin ja ottaa ne käyttöön. Tällä tavalla taataan myös mahdollisuus hyvään ja tasavertaiseen hoitoon. Näyttöön perustuva hoito on yleensä hyvää hoitoa. Julkisella sosiaali- ja terveydenhuollolla on suuri vastuu tarjota näyttöön perustuvia hoitomenetelmiä, ja tuloksia tarkasteltaessa on myös selvää, että juuri näihin menetelmiin on panostettava. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että mikään hoitomenetelmä ei saa ihmeitä aikaan, ja myös näyttöön perustuvia hoitomuotoja voidaan käyttää väärin, jolloin hoidosta saattaa olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Tämä tuo meidät takaisin ensimmäisen tekijään eli kokemukseen, henkilön subjektiiviseen arvioon. Haluan laajentaa termin kokemus koskemaan myös henkilökemiaa. Se, että koen tulevani kuulluksi ja validoiduksi vahvistaa minun tunnettani siitä, että saan hyvää hoitoa. Jos henkilökemia minun ja auttajani välillä toimii, tunnen että tulen ymmärretyksi.
Objektiiviset arviot lähtevät menetelmästä, ja jättävät henkilökohtaiset mieltymykset ja henkilökemian huomiotta. Ei ole kuitenkaan olemassa yhtäkään menetelmää, riippumatta kuinka strukturoidusta menetelmästä on kyse, joka voi opettaa täysin samanlaisen suhtautumistavan jokaiselle terapeutille. Se mihin keskitytään, on sen sijaan menetelmän perusfilosofia, tai ajatusmalli. Sillä että yhdistetään filosofia, rakenne ja manuaali, voidaan taata samanlainen hoitomenetelmä, jonka pitkällä aikavälillä voidaan todeta olevan tehokas.
Nimikesuojatut ammatit ja näyttöönperustuvat menetelmät ovat kaksi tekijää, jotka ennustavat hyvää hoitoa, mutta eivät kuitenkaan takaa sitä. Kaikissa ammattiryhmissä on henkilöitä, jotka eivät ammattitaidostaan huolimatta tarjoa hyvää hoitoa. Sekä koulutus että kokemus vaikuttavat siihen, että apu on enemmän tai vähemmän tehokasta, mutta henkilökohtainen kokemus vaikuttaa siihen, onko avusta pitkällä aikavälillä apua vai haittaa.
Tämä teksti käsittelee suurimmaksi osaksi hoitoa josta tavalla tai toisella on apua jos voi huonosti, ja vaikka tämä lähtökohta on minulle luonnollista, voi se jollekin toiselle tuntua vieraalta ajatukselta. Apu voi tulla useissa eri muodoissa, kuten jo aiemmin totesin. Valmentajat, nuoriso-ohjaajat, resurssihenkilöt, tukihenkilöt, extra aikuiset… Lista on pitkä ja siihen mahtuvat erilaiset auttamisen muodot ja tuet, joita tänäpäivänä on tarjolla. Mikään näistä yllämainituista auttamisen muodoista ei ole huonoa apua, enemminkin kaikki apu on tarpeellista, jos siis itse kokee että siitä on apua. On tärkeää mainita myös, että apua joka ei ole virallista hoitoa, ei seurata eikä tarkisteta, eikä myöskään säännellä. Lehdistä olemme saaneet lukea, kuinka eduskunnassa on keskusteltu siitä, että olisi tarpeellista asettaa lakia, jotta puoskarointia ei hoidon piirissä tapahtuisi. Tarvetta tälle löytyy, koska kaikilla apua tarjoavilla tahoilla ei ole tarpeellista osaamista tai hoitoa annetaan vääristä lähtökohdista käsin. Puoskarointilaki ei kuitenkaan takaa sitä, että huono apu katoaa.
Myytti siitä, että keskustelu ei voi vahingoittaa tai että liikaa hoitoa ei voida antaa, kukoistaa ja voi hyvin edelleen. Valitettavasti apu voi kuitenkin pahentaa ongelmaa ja aiheuttaa jopa sairastumisen psyykkisesti. Se mikä voi mennä vikaan on, että ammattitaidoton auttaja vahvistaa vääriä asioita, tai työskentelee maalaisjärkeen perustuen sellaisissa tapauksissa, joissa tarvitaan ammattiapua. Puhuminen ei ole koskaan väärin, mutta henkilön aktiivinen ohjaaminen johonkin tiettyyn suuntaan, ilman että itse edes tietää syitä ohjaamiseen, on harvoin viisasta.
Jos voi huonosti, on haettava apua. Se minkälaista apua kukakin tarvitsee, vaihtelee paljon. Jos voi huonosti elämänkriisin tai muun arkipäiväisemmän huolen takia, tarjoaa oma tukiverkosto yleensä parhaan avun. He tuntevat sinut, ja sinä tunnet heidät. Jos pelkää sairastuvansa johonkin sairauteen, tai jos ongelmat ovat vaikeita ja niitä on monia, on ammattiapu yleensä suositeltavaa. Myös ammattiavun piirissä on hyvä ottaa mukaan oma tukiverkosto, jotta saa tukea omalle kertomukselleen, jotta voi kysyä kysymyksiä saamaansa hoitoon liittyen ja jotta avun tuominen ammattilaisen luota omaan arkeen käy helpommin. Tämä on myös avain hyvään apuun. Huolimatta siitä, minkälaista apua saat tai minkälaisia ammatillisia satsauksia tehdään, mikään ei muutu tunnin tapaamisen aikana viikossa. Jos hoito sen sijaan vakiinnutetaan osaksi omaa ympäristöä ja arkea, on edellytykset sille, että kokee saavansa hyvää hoitoa suuremmat. Hoidon ulkoistaminen ei myöskään aina ole tarpeellista, usein voimavarat ja työkalut auttamiseen löytyvät omasta tukiverkostosta. Joskus kuitenkin voi olla niin, että tarvii opasta tai heijastuspintaa omille ajatuksille, jotta löytää taas sen mitä tarvitsee ja voi tuntea itsesi vahvaksi.
Menetelmä on työkalu, terapeutti on työkalu, samoin myös lääkkeet ovat työkalu. Kaikki yhdessä muodostavat hyvän työkalupakin, avun, mutta tärkeintä on kuitenkin, että opit käyttämään niitä.
Huolehdi itsestäsi arjen keskellä
Arki rullaa omalla painollaan, ja pian olemme taas samassa oravanpyörässä ilman että edes huomaamme sitä. Päiväkoti, koulu, työ, hae lapset, laita ruokaa, lasten harrastukset, omat harrastukset, uni… Tältä näyttää useimpien ihmisten päivät, joka viikko, samat rutiinit päivästä toiseen. Kuinka arjen kiireessä ehtisi kiinnittämään huomiota siihen, mitä itse tarvitsee tai ehtisi huolehtimaan itsestään?
Hukumme kirjallisuuteen siitä, kuinka pitää huolta itsestään, kuinka kehittää itseään, kuinka tulla parhaaksi versioksi itsestään. Mutta tarvitsemmeko todella kaikkia näitä itsehoito-oppaita voidaksemme hyvin? Lisää sääntöjä, lisää rutiineja, – lisää toisten ohjeita?
Kyllä ja ei, on minun vastaukseni. Self-care, joka haastaa kuuntelemaan itseään sisältäpäin on sellaista josta kannattaa ottaa oppia, self-care joka keskittyy ulkoisiin asioihin, saa yleensä stressaantumaan.
Itsensä kuunteleminen on huomattavasti helpompaa kuin miltä se kuulostaa, mutta samalla kuitenkin yllättävän vaikeaa toteuttaa. Usein riittää, että otat pienen hetken arjen keskellä, pysähdyt vaikka vain minuutiksi ja kysyt itseltäsi: mitä tunnen ja mitä tarvitsen. Ole utelias omia ajatuksia ja tunteita kohtaan, mitä niiden takana on? Anna tunteidesi olla ja hyväksy ne, anna tunteiden selittää miksi ne ovat syntyneet, mutta älä anna niiden ohjata sinua täysin. Keskity hetkeksi kuuntelemaan itseäsi ja sitä mitä tunnet, esimerkiksi sillä aikaa kun harjaat hampaasi, kaksikin minuuttia riittää. Jos hampaiden harjaus tuntuu liian hektiseltä, löydät varmasti kaksi minuuttia päivän aikana, jolloin voit keskittyä kuuntelemaan itseäsi.
Kun keskityt sisäänpäin, valitse keskittyä sellaisiin asioihin joihin voit vaikuttaa. Epärealististen tavoitteiden asettaminen itselleen ei saa sinua voimaan hyvin, ennemminkin se vetää sinut mukanaan negatiiviseen noidankehään.
Asiat, jotka saavat meidät kaikki voimaan hyvin riippumatta elämäntilanteesta, arvoista tai tulevaisuudensuunnitelmista, ovat tasapaino ja rutiinit. Sekä tasapaino että rutiinit ovat kuitenkin yksilöllisiä. Tasapaino tarkoittaa yleisesti tilaa, jossa eri suuntiin vaikuttavat muutosta aiheuttavat tekijät kumoavat toisensa. Mitä tämä tarkoittaa meidän arjessamme? Tasapainon tulisi olla tila, jossa aktiviteettia ja lepoa on sopivasti suhteessa toisiinsa, elämän ala- ja ylämäet ovat sopivassa suhteessa toisiinsa, samoin plussat ja miinukset. Tässä tulevat myös yksilölliset erot esiin. Se mikä on lepoa minulle, on ehkä aktiviteettia jollekin toiselle, se joka lisää minun tiliäni, vähentää ehkä jonkun toisen.
Rutiinit eivät myöskään ole niin tarkasti määriteltyjä, kuin se miten sana arkisessa puheessa ymmärretään. Rutiinit ymmärretään yleensä sarjaksi tapahtumia, jotka suoritetaan tietyssä järjestyksessä, mutta ne voivat myös olla mitä tahansa tapahtumia missä tahansa järjestyksessä. Se mikä rutiineissa saa meidät voimaan hyvin, on se, että ne ovat juuri sinun rutiinejasi. Ja se, että ne antavat juuri sinulle sen, mitä sinä tarvitset voidaksesi hyvin.
Tasapaino ja rutiinit sisältävät siis sen, että nousemme ylös silloin kun on valoisaa, teemme jotain päivän aikana, syömme säännöllisesti ja nukumme. Loput onkin kiinni sinusta itsestäsi.
Jos olet lukenut tänne saakka, olet ehkä ehtinyt miettiä että self-care pitää sisällään itsetutkiskelua, sitä että on utelias itseään kohtaan. Kuka minä olen, mitä minä halua, mikä saa minut voimaan hyvin? Se pitää paikkansa, itsestään huolehtiminen arjessa tarkoittaa sitä, että pitää huolta itsestään samalla tavalla kuin huolehtisi itselleen rakkaasta ihmisestä.
Onko sinun vaikea löytä aikaa itsellesi tai löytää edes motivaatiota itsestä huolehtimiseen? Siinä tapauksessa kysy itseltäsi: mitä neuvoisit parasta ystävääsi tekemään? Tai mitä sinun kumppanisi tarvitsisi voidakseen hyvin? Miten huolehtisit lapsestasi, jotta hän voisi hyvin?
Vaikka erilaisten itsehoito-oppaiden määrä kasvaa koko ajan, palaa tutkimus kuitenkin koko ajan siihen, minkä jo ”tiedämme” saavan meidät voimaan hyvin. Back to basics. Me voimme hyvin siitä, että nukumme, vietämme aikaa luonnossa, meillä on harrastuksia, vietämme aikaa sellaisten asioiden parissa joista pidämme, nauramme, vietämme aikaa itseksemme, hengitämme syvään, saamme toteuttaa itseämme, saamme mahdollisuuden käsitellä elämässämme tapahtuneita asioita ja että hyväksymme itsemme.
Vaikka aluksi kirjoitinkin, että sinun ei tarvitse kuunnella ulkoapäin tulevia ohjeita, aion kuitenkin antaa yhden ohjeen: sillä, että annat itsellesi pienen tauon ja pysähdyt kuuntelemaan itseäsi, pidät myös huolta itsestäsi kaikista parhaalla tavalla arjen keskellä.
Vähäeleinen kohtaaminen
Yksi tarjoamiemme koulutuksien aihealueista on vähäeleinen kohtaaminen. Termi vähäeleinen kohtaaminen on kokenut suuren nousun viimeisten vuosien aikana ruotsalaisen psykologin Bo Hejlskov Elvénin ansiosta, ja mies onkin noussut lähes kulttiasemaan pohjoismaissa. Vähäeleisen kohtaamisen edelläkävijä on yhdysvaltalainen psykologi Ross Greene, ja yksi hänen kuuluisimmista sitaateistaan on “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”. Pidä tämä lause siis mielessäsi.
Otimme ilolla vastaan uutisen, että koko Pietarsaaren alueen varhaiskasvatuksen henkilökunta on saanut mahdollisuuden osallistua luennolle vähäeleisestä kohtaamisesta elokuun alussa https://www.osterbottenstidning.fi/Artikel/Visa/306914.
Sen lisäksi, että vähäeleinen kohtaaminen on suosittu ja ajanhermolla oleva termi ja menetelmä, on se myös erityisen tehokas tapa käsitellä haastavaa käyttäytymistä. Tämän takia mekin haluamme kirjoittaa muutaman sanan suhtautumistavasta, ja auttaa näin levittämään tietoisuutta menetelmästä ja vakiinnuttamaan sen käyttöä. Vähäeleistä kohtaamista voi käyttää kaikissa tilanteissa, joissa henkilö käyttäytyy haastavasti, mutta menetelmä on kehitetty erityisesti heitä varten, joille oman käytöksen muuttaminen tai omien tunteiden hallitseminen on tavanomaista vaikeampaa. Usein kyseessä on lapsi, jolla on neuropsykiatrisia, älyllisiä tai toiminnankyvyssä esiintyviä haasteita, mutta kohtaamistapa käy sovellettavaksi kaikkiin lapsiin.
Vähäeleisessä kohtaamisessa kyse on siitä, että yritetään ymmärtää miksi ihminen käyttäytyy aggressiivisesti sen sijaan, että keskitytään muuttamaan aggressiivista käyttäytymistä. Nähdään siis syy oireiden sijaan. Vähäeleisen kohtaamisen avulla halutaan ennakoida ja estää käyttäytymistä, joka voi aiheuttaa ongelmia yksilölle ja hänen ympäristölleen. Vähäeleinen kohtaaminen EI tarkoita tien siloittelua ongelmista, tai sitä että henkilö ei koskaan opi käyttäytymään, vaan pikemminkin sen avulla opetetaan toisen kunnioittavaa kohtaamista sillä tasolla, jolla henkilö pystyy kyseisellä hetkellä toimimaan.
Vähäeleisestä kohtaamisesta on kirjoitettu etenkin ruotsiksi todella paljon, mutta Hejlskov Elvénin toisesta peruskäsitteestä, odotuksista, ei artikkeleita tai kommentteja ei juurikaan löydä. Odotuksilla tarkoitetaan tässä yhteydessä odotuksia lapsia ja heidän käyttäytymistään kohtaan yleisesti, mutta erityisesti odotuksia niitä lapsia kohtaan, joilla on vaikeuksia tunteiden säätelyssä ja toiminnanohjauksessa. Muistathan vielä Greenen sanat: “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”? Miksi siis odotamme, että päiväkotipäivä sujuu ilman yhtäkään konfliktia, jos meillä on 10 lapsen ryhmä joka koostuu 3-4 –vuotiaista lapsista, jotka kaikki sattuvat olemaan fyysisesti aggressiivisimmassa iässä? Tai miksi odotamme että meidän 7- ja 9-vuotiaat lapsemme ovat kokonaisen viikonlopun tappelematta kertaakaan (been there, done that)? Tai miksi odotamme, että Kalle jolla on ADHD -diagnoosi, istuu koko päivän paikallaan päästämättä äännähdystäkään oppituntien aikana? Tai että sama Kalle ei tämän jälkeen lyö ketään, kun hän innostuu liikaa liikuntatunnilla, tai hän ei heitä kirjoja lattialle kun opetus käy liian vaikeaksi?
Hejlskov Elvén käyttää sanaa vastuunottaja, ja pyytää aina aikuisia kysymään itseltään “kenen ongelma on?”. Vastuunottaja –termi liittyy meidän odotuksiimme, ja lähtökohtana siinä on, että keskitymme siihen, mitä voimme itse omalla toiminnallamme tehdä tilanteen rauhoittamiseksi. Vastuunottajan lisäksi Helskov Elvén puhuu hallinnan ottamisesta. Tämä tarkoittaa sitä, että me hallitsemme itseämme ja omaa käyttäytymistämme, jotta voimme auttaa toista saamaan takaisin oman itsehillintänsä. Tunnetila tarttuu, samoin käyttäytyminen, ja nämä yhdessä muodostavat hallinnan ottamisen perustan. Voit lukea lisää Bo Hejlskov Elvénin ajatuksista ja näkemyksistä hänen blogistaan https://hejlskov.se.
Se, että ihmiset kouluttautuvat ennakoimaan, käsittelemään ja ennaltaehkäisemään haastavaa käyttäytymistä on erittäin hyvä asia, mutta samalla on yllättävää, että tarve kouluttautumiselle ja eettisesti puolustettavissa olevalle menetelmälle on tullut esiin vasta nyt.Nyt pääsemmekin myös meidän sydämenasiaamme, joka on että, meidän näkemyksemme mukaan jokainen lapsi ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavalla tavalla, ja hänen omat yksilölliset lähtökohtansa huomioon ottaen. Tämän takia teillä onkin mahdollisuus kääntyä meidän puoleemme, jotta saamme levitettyä vähäeleisen kohtaamisen suhtautumistapaa haastavasti käyttäytyvien lasten ja nuorten kanssa työskenneltäessä.
Vielä kerran, “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”. Pidä tämä lause mielessäsi seuraavan kerran kun kohtaat kiukuttelevan lapsen. Jos haluat kuulla lisää, ota meihin yhteyttä!
Lukuvinkkejä:
Elvén, Bo Hejlskov & Wiman, Tina: Barn som bråkar. Att hantera känslostarka barn i vardagen. Natur & Kultur, Stockholm, 2015
Elvén, Bo Hejlskov: Beteendeproblem i skolan. Natur och Kultur, Stockholm, 2014
Havelius, Axel Chipumpu (red): Lågaffektivt bemötande. Studentlitteratur, Lund, 2016.
****************************************************************************
Elvén, Bo Hejlskov: Kenen ongelma? Haastavat tilanteet koulun arjessa. Kehitysvammaliitto ry Oppimateriaalikeskus Opike, Helsinki, 2016
****************************************************************************
Elven, Bo Hejlskov & Tina Wiman: Sulky, Rowdy, Rude? Why kids act out and what to do about it. Jessica Kingsley Publishers, London & Philadelphia 2017
Elvén, Bo Hejlskov: No Fighting, No Biting, No Screaming. Jessica Kingsley Publishers, London & Philadelphia, 2010