Traumatisoituminen ja perhenäkökulma
Traumatisoitumista on perinteisesti käsitelty yksilön näkökulmasta käsin, ja suurin osa trauman hoitomuodoista on yksilöhoitomuotoja. Traumatisaatio voidaan nähdä myös perhenäkökulmasta, jolloin voidaan puhua perheen vuorovaikutuksen traumaorganisoituneisuudesta. Yksilöpsykologisten määritelmien mukaan trauma voidaan jakaa ensimmäisen asteen ja toisen asteen traumatisaatioksi. Samaa määritelmää voidaan käyttää myös perheterapeuttisen työskentelyn lähtökohtana.
Ensimmäisen asteen traumatisaatiossa jokin perheen ulkopuolinen tekijä aiheuttaa trauman. Kyseessä voi olla vakava kriisi, onnettomuus, väkivaltatapahtuma tai perheenjäsenen vakava sairastuminen. Toisen asteen traumatisoituminen voidaan jakaa kahteen eri kategoriaan. Perhettä voi kohdata joku voimakas ja yllättävä tapahtuma, kuten yllättävä kuolema, jonka seurauksena yksi tai useampi perheen jäsenistä kokee voimakkaita post-traumaattisia stressioireita tai dissosiaatio-oireita. Toinen kategoria on perheen sisäinen traumatisaatio eli kiintymyssuhdetraumatisaatio, ja tällöin trauma on lapsen ja vanhemman välisessä kiintymyssuhteessa. Kiintymyssuhdetrauma voi tapahtua myös sisarusten välisissä suhteissa tai ylisukupolvisesti.
Traumatisoituminen vaikuttaa yksilön ja perheen kokemiseen, muistamiseen ja kertomiseen. Viimeisten vuosien aikana aivotutkimus on tuonut lisää tietoa traumaattisten kokemusten vaikutuksista aivoihin, ja sitä kautta muistiin ja trauman kielelliseen ja ei-kielelliseen kokemiseen. Traumaattiset muistot ovat luonteeltaan dissosiatiivisia. Traumaattisen tapahtuman hetkellä, jolloin taistelu tai pako ei ole mahdollista, siirtyy huomio perifeerisiin eli ei-traumaattisiin ärsykkeisiin. Tämä estää kokemasta tuskaa, ahdistusta, pelkoa ja kipua. Perifeeriset havainnot tallentuvat eksplisiittiseen muistiin ja kokemuksen sietämättömät osat implisiittiseen muistiin. Tästä syystä meillä on kokemuksia, joita ei voi sanallisesti jakaa, on ainoastaan kokemukseen liittyviä vahvoja mielikuvia, kehollisia tapahtumia, painajaisia, paniikkia, jähmettymistä.
Traumatisoituneen henkilön oireet ovat usein kehoperäisiä. Oireet voivat ilmetä esimerkiksi vaikeutena vireystilan säätelyssä, tunkeutuvina aistimuksina, fyysisenä kipuna, turtumuksen tunteina. Nämä fyysiset oireet taas vaikuttavat ihmisen uskomuksiin itsestään. Traumatisoitunut ihminen saattaa ajatella että ei ole koskaan turvassa, tai että ei ansaitse hyvinvointia. Uskomukset itsestä heijastuvat kehoon ja vaikuttavat mm. asentoon, hengitykseen ja jopa sydämen lyöntitiheyteen. Muutokset kehossa vaikuttavat taas siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöään ja siihen, miten hän on suhteessa muiden ihmisten kanssa. Traumatisoitunut vuorovaikutus aiheuttaa herkästi virheellisiä tulkintoja ja haasteita ihmissuhteissa.
Erityisen vahingoittavaa perhesuhteissa on hallinnan tunteen, suojaavan läsnäolon ja lohdutuksen puute, sekä avuttomuus ja ennakoimattomuus. Trauma aiheuttaa mieleen pysyvän jäljen, joka voi aktivoitua vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Traumamuiston aktivoituessa ruumiissa aktivoituvat samat tuntemukset kuin varsinaisessa traumaattisessa tilanteessa. Osa perhesuhteista tai puolisoiden välisestä suhteesta saattaa elää vielä trauma-ajassa, jolloin suhde ei pääse kasvamaan eikä kehittymään muiden elämänalueiden kanssa samaan tahtiin. Tämä aiheuttaa kokemuksen ihmissuhteiden tyhjyydestä, väärinkäsityksistä sekä kohtaamattomuudesta.
Vanhemmuudessa tai perheessä traumatisoituminen saattaa näyttäytyä joko vanhemman alivireytenä eli vähäenergisyytenä, lamaannuksena ja masennuksena, tai ylivireytenä eli toimeliaisuutena ja kriisistä kriisiin kulkemisena. Jos vanhempi on kokenut varhaisen traumatisoitumisen, voi trauma näyttäytyä myös dissosiatiivisina tiloina. Tästä syystä onkin tärkeää, että perheterapiassa tunnistetaan traumaorganisoitunut vuorovaikutus, ja että sen kanssa työskentelyyn on kehitetty menetelmiä. Suomessa Sisko Karinen, Minna Koskinen ja Aino-Maija Rautkallio ovat kehittäneet vakauttavan perheterapian menetelmää, jonka tarkoituksena on ymmärtää traumatisaation haitallisia vaikutuksia suhteessa ololle, tunnistaa traumatisaatiota perheen vuorovaikutuksessa yhdessä perheen jäsenten kanssa sekä harjoitella tunteiden ja puhumisen säätelykeinoja perheenjäsenten kanssa. Tämä tapahtuu kiinnittämällä huomio perheenjäsenten ja terapeuttien kehotuntemuksiin sekä niihin liittyviin tunteisiin ja mielikuviin. Tällä tavalla perheenjäsenet oppivat havainnoimaan sekä itseään että vuorovaikutustaan, tunnistamaan traumatisoivat aistiärsykkeet, säätelemään omia reaktioitaan ja vakauttamaan omaa kokemustaan.
On tärkeää, että myös perheterapiaa tehtäessä tunnistetaan traumatisoituminen ja sen vaikutukset perheen vuorovaikutukseen ja suhteisiin. Terapeutin on tärkeää oppia tunnistamaan traumaorganisoitunutta vuorovaikutusta, ja auttaa perheenjäseniä tulemaan tietoisiksi omista traumaan liittyvistä aistiärsykkeistään ja oppimaan säätelemään omia reaktioitaan. Tällä on positiivisia vaikutuksia koko perheen hyvinvoinnin kannalta, ja sen avulla voidaan myös ehkäistä trauman siirtymistä seuraaville sukupolville.
LÄHTEET:
Munnukka-Dahlqvist, M. 2001. Traumojen vaikutus kehoon ja kehon hoito osana terapiaa. Perheterapia-lehti, 4/2001.
Rautkallio, A-M. 2018. Vakauttava perheterapia. Perheterapia-lehti, 2/2018.
Siegel, D. 2012. Mindsight. Helsinki. Basam Books.
Kuinka identiteettimme rakentuu?
Sosiaalisen konstruktionismin mukaan todellisuus rakentuu sosiaalisissa suhteissa. Jokaisen meidän olemassa olomme ja identiteettimme rakentuu suhteessa muihin ihmisiin. Olemme olemassa, koska meillä on suhteita ympäröivään maailmaan. Mutta olisimmeko olemassa, jos suhteita muihin ei olisi, jos eläisimme ilman kosketusta muihin ihmisiin, muuhun elämään? Myös se aikakausi, kulttuuri ja ympäristö johon synnymme, määrittelee hyvin pitkälti oman todellisuutemme, samoin kuin identiteettimme rakentumisen. Aikakausi, jolloin isovanhempamme ovat eläneet on ollut hyvin erilainen kuin aikakausi missä me tai lapsemme elävät.
Rakennamme identiteettiämme sen pohjalta minkälaisia suhteita meillä on muihin ihmisiin ja ympäristöömme. Identiteettimme rakentuu myös ympäröivän kulttuurin mukaan. Opimme lapsesta lähtien minkälaiset käyttäytymisen tavat ja säännöt ovat ominaisia siinä ympäristössä, jossa kasvamme, oli sitten kyse kulttuurista laajemmassa merkityksessä tai yksittäisen perheen sisällä. Opimme sen, minkälainen käyttäytyminen on sallittua, minkälainen kiellettyä, minkälaisia asioita meiltä odotetaan, minkälaisina saamme hyväksyntää. Lapsena vanhemmilta saamamme palautteen perusteella muokkaamme käyttäytymistämme, ajatuksiamme ja kuvaamme itsestämme. Sallivatko vanhempamme tunteiden näyttäytämisen, saammeko suuttua jos emme osaa pukea, saammeko itkeä jos loukkaamme itsemme, saammeko riemuita onnistumisistamme? Se, millä tavalla meidän vanhempamme suhtautuvat näihin asioihin, riippuu siitä, mitä kulttuurissa ja perheessä, jossa he ovat kasvaneet on pidetty sopivana.
Identeetti määritellään ihmisen käsitykseksi omaksi itsestään, ja keskeisesti siihen liittyy ihmisen kokemus omasta arvostaan. Käsityksemme omasta itsestämme ja siitä, millaisia ihmisiä olemme, vaikuttaa meidän toimintaamme ja käyttäytymiseemme. Identiteetti vastaa kysymykseen “kuka minä olen?”, ja se on tärkeä nähdä ajan mittaan muuttavana. Identiteetti kehittyy ja muuttuu läpi elämän, ja sen kehittyminen on jatkuva vuorovaikutuksellinen prosessi. Identiteetin kehittyminen, eli se kuinka hyvin tuntee itsensä, on vahvasti yhteydessä ihmisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Oman identiteetin kehittyminen alkaa oman tempperamentin, persoonallisuuden piirteiden ja omien fyysisten ominaisuuksien kokemisesta. Identiteettiään voi kehittää pohtimalla, kyseenalaistamalla ja vertaamalla, identiteettiä kehittäessä on tärkeää miettiä mm. millainen olen ja millaisiin ryhmiin haluan kuulua.
Pienelle lapselle vanhempien läsnäolo, aika, välittäminen ja tuki ovat ensiarvoisen tärkeitä myönteisen minäkuvan, identiteetin ja vuorovaikutustaitojen opettelussa. Se, millä tavalla lapselle puhutaan hänen elämänsä ensimmäisten vuosien ajan, muodostaa lapsen sisäisen puheen, tavan jolla lapsi, myöhemmin aikuinen puhuu itselleen. Nuoruudessa taas kavereiden, koulun ja harrastusten merkitys kasvaa identiteetin rakentamisessa. Vanhempien tuki, läsnäolo ja ohjaus ovat edelleen hyvin tärkeitä, vaikka perheen kanssa vietettävä aika väheneekin. Identiteetin kehittymisessä tärkeää on, että ihminen pääsee kokeilemaan erilaisia asioita, näkemään mahdollisuuksia, pohtimaan erilaisia ajatusmaailmoja ja valitsemaan niiden väliltä. Vanhempien rooli identiteetin kehityksen alkuvaiheessa onkin tärkeä. Nuori tarvitsee tukea vanhemmiltaan siinä vaiheessa, kun hän murrosiässä alkaa verrata perheen arvoja muun maailman tarjontaan. Vanhempien on tässä vaiheessa ymmärrettävä se, että nuori voi kyseenalaistaa perheen arvot ja tehdä toisenlaisia valintoja kuin he. Nuoruusiän tärkein kehitystehtävä onkin oman identiteetin muodostus.
Vaikka identiteetin muodustus ja muovautuminen kuuluvat vahvasti nuoruusikään, on identiteetti jatkuvassa muutoksessa läpi koko elämän. Käsitys itsestä, omista kyvyistä ja omista heikkouksista muovautuu suhteessa muihin ihmisiin ja ympärillämme oleviin sosiaalisiin verkostoihin. Identiteetti ei näin ollen tarkoita vain käsitystä minusta, vaan myös käsitystä meistä ja teistä. Perusta käsitykselle itsestä luodaan niissä läheisissä ihmissuhteissa, joissa elämme ja kasvamme, kunkin kulttuurin ja aikakauden pohjalta.
Perheterapia hoitomuotona
Perheterapia määritellään ammatilliseksi ja tietoiseksi pyrkimykseksi ja menetelmäksi, jonka avulla tutkitaan, ymmärretään ja hoidetaan perheen sisäistä vuorovaikutusta sekä yksittäisillä perheenjäsenillä esiintyviä häiriöitä ja niiden aiheuttamaan kärsimystä. Perheterapiassa pyritään siihen, että ne vuorovaikutusverkon rakenteet, jotka ylläpitävät yksilöllistä mielenterveydenhäiriötä ja estävät kehityksellisesti rakentavia ratkaisuja, muuttuisivat. Tähän pyritään nostamalla esiin vuorovaikutuksessa olevia myönteisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia.
Suomessa perheterapia on yksi psykoterapian muodoista, johon voi hakea Kelan korvausta kuntouspsykoterapian muodossa. Perheterapiaa voi saada myös vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena Kelan tukemana. Suurin osa perheterapeuteista Suomessa työskentelee julkisella sektorilla. Perheterapia on saanut alkunsa 1950 –luvulla, jolloin sitä kehitettiin erityisesti lastenpsykiatriassa ja psykoosien hoidossa. Perheterapia on historiansa aikana saanut vaikutteita erilaisista viitekehyksistä, ja siinä yhdistyykin mm. ratkaisukeskeinen ja narratiivinen työskentelyote, strukturaalinen, systeeminen ja strateginen viitekehys sekä viimeisimpinä suuntauksina reflektiivinen, dialoginen ja voimavarakeskeinen työskentelyote.
Erityisesti dialogisessa ja voimavarakeskeisessä perheterapiassa teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Ajatellaan siis, että todellisuus rakentuu niissä sosiaalisissa suhteissa, joissa me elämme. Tähän liittyy myös vahvasti diskurssiivinen ja kontekstuaalinen perusajatus, eli se, että ongelman todellisuus rakentuu kielessä, ja se on sidottu tiettyyn asiayhteyteen. Ongelmaa ei siis nähdä yksilön sisällä olevana psyykkisenä vajavuutena, vaan huomio kiinnitetään voimavarojen etsimiseen keskustelutavoista. Yhdysvaltalainen psykologi Harlene Anderson haastoi aikoinaan systeemisen perheterapian toteamalla, että systeemit eivät luo ongelmia, vaan ongelmat perheessä luovat erityiset vuorovaikutussysteemit. Perheterapian avulla pyritään siis vaikuttamaan näihin erityisiksi muodostuneisiin vuorovaikutussysteemeihin.
Perheterapiaa käytetään yleisimmin vuorovaikutuksellisten ongelmien kuten avioerokriisien selvittelyyn ja hoitoon, vaikeiden mielenterveydenhäiriöiden kuten skitsofrenian hoidossa sekä muiden terapiamenetelmien tukena. Perheterapiaa voidaan käyttää sekä tarkasti määritettäviin mielenterveyden häiriöihin, perheen vaikeisiin konfliktitilanteisiin, vuorovaikutuksen häiriöihin sekä perheen normaaleihin kriiseihin. Tutkimuksissa on tullut esiin, että perheterapian lisääminen hoitoon on lisännyt julkisen terveydenhuollon piirissä käytetyn perusterapian tuloksellisuutta.
Perheterapian tuloksellisuudesta on olemassa tutkimuksia, vaikka sitä ei olekaan tutkittu yhtä paljon kuin muita psykoterapian muotoja. Perheterapia on tutkimuksissa todettu tulokselliseksi nuorten kohdalla käytös- ja tunnehäiriöissä, päihteiden käytössä sekä syömishäiriöissä. Näiden lisäksi näyttöä tuloksellisuudesta on jonkin verran masennuksen, itsensä vahingoittamisen ja kroonisten somaattisten sairauksien hoidossa. Aikuisten kohdalla perheterapia on todettu tulokselliseksi skitsofrenian, päihteiden käytön, dementian sekä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöiden hoidossa. Pariterapian tuloksellisuudesta on taas näyttöä mm. masennuksen hoidossa, avioliittokonfliktien, ylipainon ja hypertension riskitekijöiden hoidossa. Tutkimuksissa on myös pystytty osoittamaan, että selkeä vuorovaikutus suojelee psyykkisen sairauden puhkeamiselta, vaikka sille olisikin geeniperinnöllistä alttiutta. Perheterapian tuloksellisuuden mittaamiseen haasteita tuo se, mitä mitä mitataan. Mitataanko muutoksia oireissa, diagnoosissa, adaptaatiomekanismeissa, perheen vuorovaikutuksessa vai asiakkaan tyytyväisyydessä hoidoon? Useimmissa tutkimuksissa pääpaino on ollut asiakkaan kokemien oireiden muutoksessa.
Vaikka perheterapia on tutkimusten mukaan tuloksellista ja se on myös tunnustettu psykoterapian muoto Suomessa, Kelan kuntoutuspsykoterapioista perheterapian osuus on kuitenkin hyvin pieni verrattuna Kelan korvaamiin yksilöterapioihin. Toisaalta suurin osa perheterapeuteista työskentelee julkisella sektorilla, joten perhepsykoterapiaa ei ole samalla tavalla saatavilla yksityiseltä sektorilta, kuin yksilöpsykoterapiaa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että laadukasta, tutkimusnäyttöön perustuvaa ja vaikuttavaa psykoterapiaa on saatavilla matalammalla kynnyksellä jo julkisissa palveluissa. Uusimmassa Perheterapia-lehden pääkirjoituksessa Eija-Liisa Rautiainen nostaa esiin terapiantakuun yhteydessä verkosto-, perhe- ja pariterapeuttiset työskentelytavat, jotka sopivat tukemaan perusterveydenhuollossa annettavaa lyhytpsykoterapiaa ja psykososiaalista tukea. Koska koulutettuja perheterapeutteja työskentelee jo julkisella sektorilla, ei heidän psykoterapeuttisen osaamisen käyttö loisi myöskään lisäkustannuksia. Olemassa olevia resursseja on tärkeä hyödyntää, jotta asiakkaat saavat mahdollisimman laadukasta ja tehokasta apua jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Nuorten hyvinvointi ja sen tukeminen
Nuoruus on monien muutosten aikaa. Nuori kehittyy niin fyysisesti kuin henkisesti. Kehossa tapahtuu muutoksia, ja se saattaa tuntua yhtäkkiä hyvin vieraalta, kaikkia muutoksia ole helppo hyväksyä. Myös mieli on myllerryksessä, välillä kaikki on hyvin, nuori on iloinen ja onnellinen. Toisessa hetkessä nuoresta taas tulee kiukutteleva, tiuskiva ja vanhemmille huutava lapsi. Usein nuori ei itsekään pysy heittelehtivien tunteiden perässä ja on yhtä hämmentynyt kuin vanhemmatkin. Nuoruus muuttaa sekä nuorta itseään että vanhempia.
Viimeisten vuosien aikana murrosiän alkaminen on aikaistunut lähes kaikissa teollistuneissa maissa. Nuoruus myös kestää kauemmin kuin aiemmin. Nuoruus on epävarmempaa kuin aiempien sukupolvien kohdalla. Yhteiskunta ympärillämme on muuttunut hektisemmäksi ja vaativammaksi. Suuria, omaa tulevaisuutta koskevia päätöksiä on tehtävä entistäkin varhaisemmassa vaiheessa, ja nuorilta vaaditaan suurta vastuunottoa muun muassa opiskeluiden suhteen entistäkin aikaisemmassa vaiheessa.
Samaan aikaan näiden muutosten kanssa olemme saaneet kuulla uutisia eri medioista siitä, kuinka nuorten mielenterveysongelmat ovat kasvaneet. Monissa kunnissa ja kaupungeissa lähetteet nuorisopsykiatriaan ovat kasvaneet lähes räjähdysmäisesti, eikä kaikki apua tarvitsevat saa apua ajoissa. Tästä seuraa syrjäytymistä, nuorten eläköitymistä mielenterveydellisistä syistä ennenkuin työelämä on edes ehtinyt alkaa. Nämä kaikki yhdessä aiheuttavat mittavia kustannuksia yhteiskunnalle. Eri arvioiden mukaan yhden syrjäytyneen nuoren hintalappu yhteiskunnalle on jopa 370 000 euroa. Yksittäiselle ihmisille koituvia kustannuksia ja haittaa voi tuskin rahassa mitata.
Mistä nuorten pahoinvointi johtuu ja mitä sille voi tehdä? Yhtä yksittäistä vastausta kysymykseen ei ole olemassa. Syitä nuorten pahoinvointiin on selvitetty eri tutkimusten ja barometrien avulla. Erityisesti nuorten tyttöjen kohdalla ahdistusta aiheuttaa tulevaisuus, ilmastonmuutos, oma ulkonäkö, vertailu muihin, koulu, arvosanat, onnistumisen paine. Muita syitä pahoinvoinnille nuorten mukaan on vanhempien riidat, ero, huoltajuuskiistat, rahahuolet, sosiaaliset tilanteet, kiire ja stressi, yksinolo. Maaliskuussa julkaistun Nuorisobarometrin mukaan nuoret kokevat turvattomuutta ilmastonmuutoksen, maailmanpoliittisen tilanteen ja terrorismin vuoksi. Nuoret kantavat huolta tulevaisuudesta myös ammatillisesti. Koulutus- ja työelämä ovat valtavassa murroksessa, jonka takia tulevaisuus näyttäytyy nuorille epävarmana.
Työelämän muutos ja hektisyys vaikuttavat nuoriin myös välillisesti vanhempien kautta. Monet nuoret toivat esiin Nuorisobarometrin vastauksissa sitä, kuinka he ikävöivät jatkuvasti työmatkalla olevaa toista vanhempaa, eron takia toisessa kodissa asuvaa vanhempaa, vanhempia jotka asuvat samassa kodissa, mutta eivät ole läsnä. Monet nuoret eivät myöskään halua kertoa ongelmistaan vanhemmille, koska tietävät heidän olevan kuormittuneita jo ennestään.
Nuoruusiän yksi tärkeimmistä tehtävistä on vanhemmista irrottautuminen, ja tämä vaihe saattaa hämmentää nuorta itseäänkin. Tässä vaiheessa kavereiden ja heiltä saadun hyväksynnän tarve kasvaa. Aikaisemmin hyväksyntää kavereilta on haettu lähinnä koulupäivän aikana, mutta sosiaalisen median kautta siitä on tullut ympärivuorokautista. Sosiaalisen median kautta kiusaaminen ja seksuaalinen häirintä ovat myös lisääntyneet, ja erityisesti tytöt kokevat turvattomuutta.
Erityisti tytöt viiltelevät itseään ja pyrkivät sillä tavalla säätelemään ahdistusta. Poikien ja tyttöjen ahdistuneisuus näyttäytyy usein eri tavalla, pojat suuntaavat useammin ahdistuksen ulospäin toimintana kun taas tyttöjen oireilu kääntyy sisäänpäin. Viiltely on usein keino tyhjentää pää ahdistusta aiheuttavista ajatuksista, ja tällä tavalla siirtää henkinen kipu fyysiseksi kivuksi. Viiltely saattaa helpottaa hetkellisesti, mutta se tuo mukanaan yleensä myös syyllisyyttä ja häpeää. Viiltelyyn voi jäädä myös koukkuun, ja joillain siihen liittyy voimakas mielihyvän kokemus. Viiltely leviää helposti kaveripiirissä, sosiaalisen median aikakaudella myös sitä kautta. Toisaalta sosiaalisessa mediassa leviävät myös vinkit siitä, kuinka päästä viiltelystä eroon ja erilaiset nuorten itsensä perustamat vertaisryhmät.
Jotta nuorten pahoinvointiin voidaan vaikuttaa, on tarjottava riittävästi apua ja riittävän matalalla kynnyksellä. Tärkeintä on, että oma perhe ja luonnollinen tukiverkosto ovat riittävästi läsnä nuoren elämässä, ja kuulevat ja näkevät nuoren välillä haastavankin käytöksen taakse. Ahdistuneelle nuorelle tärkeintä on tulla kuulluksi ja nähdyksi. Laajemmassa mittakaavassa meidän vanhempien on myös kannettava vastuumme siitä, minkälaisen tulevaisuuden mahdollistamme ja jätämme lapsillemme.
Onko jokainen todella oman onnensa seppä?
Helsingin Sanomat julkaisi 1.9.2019 artikkelin “Mitä rikkaat todella ajattelevat?”. Artikkelissa kerrotaan vastikään julkaistusta, ja tällä hetkellä Suomessa ainutlaatuisesta tutkimuksesta, jossa Anu Kantola ja Hanna Kuusela ovat tutkineet Suomen rikkaimman promillen käsityksiä muun muassa politiikasta, muista suomalaisista ja itsestään. Tutkimus ja sen tulokset ovat herättäneet paljon keskustelua, ja osa tutkimukseen osallistuneista näyttää olevan vahvasti sitä mieltä, että jokainen on elämässään oman onnensa seppä. Mutta onko asia todella näin yksinkertainen? Onko meillä kaikilla samat mahdollisuudet saavuttaa “hyvä elämä”? Onko meillä jokaisella todellakin samat lähtökohdat elämään?
Minun vastaukseni on, että asia on huomattavasti monisyisempi. Törmäsin sosiaalisessa mediassa Vantaan johtavan sosiaalityöntekijän Pia Koskikurun kirjoitukseen, jossa hän haastaa pohtimaan omia lähtökohtia elämälle. Koskikuru kysyy muun muassa, synnyitkö sinä toivottuna ja odotettuna, turvallisessa paikassa jossa sait hoitoa? Oliko sinulla syntyessäsi vierotusoireita, olitko vaurioitunut äitisi alkoholinkäytöstä? Kun olit vauva, saitko tarvitsemaasi hoivaa, hymyiltiinkö sinulle, juteltiinko sinulle, pidettiinkö sinua sylissä? Entä miten sinun vanhempasi voivat sinun ollessa pieni, jaksoivatko he olla sinulle turvallisia aikuisia? Lohdutettiinko sinua kun sinä itkit, naurettiinko sinun kanssasi, hoivattiinko sinua kun olit sairas? Oliko sinulla lapsena sänkyä, jossa oli lakanat? Oliko kotona ruokaa? Veivätkö vanhempasi sinua kirjastoon, leikkipuistoon, uimahalliin? Oliko sinulla koulussa kavereita? Kiusattiinko sinua? Auttoiko joku sinua läksyissä? Saitko nukkua öisin? Oliko kotisi täynnä aikuisia, jotka joivat, vetivät kamaa, tappelivat? Pitikö sinun pelätä omassa kodissasi? Lyötiinkö sinua? Jouduitko pakenemaan omasta kodistasi? Oliko sinulla harrastuksia? Pääsitkö mökille, huvipuistoon, laskettelemaan? Auttoiko vanhempasi tai joku muu aikuinen sinua saamaan kesätyöpaikan? Oliko sinulla varaa maksaa ajokortti, ostaa auto? Kun muutit kotoa, auttoiko joku sinua muutossa? Kun lompakkosi ja jääkaappisi oli tyhjä, oliko jossain jääkaappi, jonka ääreen hakeutua? Oliko sinulla pankkitilillä valmiina rahaa, omaisuutta, sijoituksia?
Kysymykset ovat pysäyttäviä. Kuinka moni näistä kysymyksistä toteutui sinun kohdallasi kun olit lapsi, entä kuinka moni näistä toteutuu sinun lapsiesi kohdalla? Seuraavaksi voit kuvitella tilannetta, jossa synnyit perheeseen, jossa vanhemmilla ei ollut syystä tai toisesta voimavaroja huolehtia sinusta ja sinun hyvinvoinnistasi, tarjota sinulle turvallista kotia ja turvallista vanhemmuutta. Tarjota sinulle harrastusta, olla sinulle läsnä, auttaa sinua läksyissä, ostaa lukioon tai ammattikouluun tarvittavia kirjoja. Tilanteesta ei voi syyttää vanhempia, joilla ehkä itsellään on mielenterveyden ongelmia, työttömyyttä, syrjäytymistä. Eikä tällaisessa perheessä varttunutta lasta voi laittaa samalle viivalle lapsen kanssa, joka on saanut osakseen enemmän, enemmän tukea, enemmän materiaalista hyvinvointia, enemmän sosiaalista pääomaa. Voiko siis jokainen todella olla oman elämänsä seppä? Kyllä ja ei. Hyväosaisuus on periytyvää, samoin vähäosaisuus. Yksi suurimmista syistä yhteiskunnan eriarvoistumiseen on lapsiperheiden kokema köyhyys.
Suomessa 120 000 lasta elää köyhyydessä. Köyhyyden vaikutukset alkavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo sikiö- ja vauva-aikana, jolloin äidin kokema stressi vaikuttaa sikiön aivoihin “ohjelmoimalla” niitä kohtaamaan epäturvallisen ympäristön. Useissa eri tutkimuksissa on huomattu, että lapsiköyhyys tuottaa syntymän jälkeen niin sanottua toksista stressiä, joka häiritsee aivojen normaalia kehitystä ja kasvua. Tämä taas lisää tunne-elämän häiriöitä, tuottaa vaikeuksia kaverisuhteissa ja näkyy heikkona koulumenestyksenä. Nämä kaikki lisäävät riskiä myöhemmässä vaiheessa syrjäytymiseen, mielenterveyden häiriöihin, päihteiden käyttöön sekä ennenaikaiseen kuolemaan.
Monilla köyhyyden mukanaan tuomilla ongelmilla on myös ylisukupolvisia seurauksia. Ihmisellä, joka on kokenut vaikeaa köyhyyttä omassa lapsuudessaan, ei välttämättä ole edellytyksiä hyvään vanhemmuuteen. Koska köyhyys ja sen aiheuttama jatkuva huoli toimeentulosta aiheuttavat vanhemmille stressiä, joka taas kaventaa ajattelua ja huomiokykyä, on näillä negatiivisia vaikutuksia vanhemman ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen. Varhainen vuorovaikutus ja sen laatu on tutkimusten mukaan yksi tärkeimmistä ihmisen onnellisuutta ennustavista tekijöistä.
Jos köyhyyteen ja eriarvoistumiseen halutaan vaikuttaa, on panostettava riskiryhmiin kuuluvien lasten ja heidän perheidensä hyvin varhaiseen tukeen ja tehtävä töitä ennaltaehkäisevästi. Jos asioihin puututaan vasta nuoruusiässä, jolloin syrjäytymisriski on jo huomattavasti suurempi, ovat kustannukset yhteiskunnalle myös huomattavasti suurempia. Tehokas, tutkimusnäyttöön perustuva ennaltaehkäisevä työ vaatii resursseja ja taloudellisia investointeja, mutta resursseihin tehdyt investoinnit tuovat huomattavia säästöjä lapsuusiän jälkeen. Lapsipoliittisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa lapsiperheiden hyvinvointiin, lasten tulevaisuuteen ja pitkällä aikavälillä koko yhteiskunnan tulevaisuuteen.
Ihminen ei ole koskaan yksin vastuussa siitä, minkälaiset lähtökohdat hän on elämälleen saanut. Elämälle saadut lähtökohdat määrittelevät valitettavasti pitkälle sen, minkälaiseksi tulevaisuus määräytyy. Tulevaisuuteen taas voimme vaikuttaa yhteiskunnallisilla ja poliittisilla päätöksillä.
Miksi yhdestä kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta raportointi Porvoon poliisiampumisiin liittyen, joiden takia kaksi veljestä on vangittuna poliisien tapon yrityksestä. On ollut myös vaikea välttää raportointia liittyen veljesten historiaan ja lapsuuden tuttavien kommenteihin siitä, että he “eivät ole yllättyneitä” tapahtumista.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan spekuloida sitä, mikä sai aikaan nämä tapahtumat, se on poliisien ja syyttäjien tehtävä. Tämän tekstin tarkoitus ei ole myöskään olla “tell-tale” kauheista teoista. Sen sijaan haluan herättää kysymyksen siitä, mitä tällaisten tekojen takana on, ei pelkästään näiden tapahtumien, vaan yleisesti vastaanvanlaisten traagisten tapahtumien.
Viime vuosien aikana on tasaisin väliajoin tullut esiin hirvittäviä tekoja, joissa rikoksentekijä (joista suurin osa on ollut miehiä), on päättänyt ottaa muiden hengen. Yleensä ensimmäisissä raportoinneissa yhteistä on ollut se, että kaikki ovat olleet “yllättyneitä” eikä kukaan ole “osannut ajatella tällaista”, ja että tekijä oli kuin “kuka tahansa meistä”. Kun raportointi etenee, tulee eteen yleensä samanlaisia kommentteja kuten Porvoon tapauksessakin, että ihmiset “eivät ole yllättyneitä” ja että tekijöiden “olisi pitänyt saada apua”. Mistä siis johtuu, että tällaisia tekoja kaikesta huolimatta tapahtuu, että kukaan ei ehdi reagoida ajoissa, tai jos on reagoitu, apu tai ennaltaehkäisevät toimet eivät ole auttaneet?
Jotta aihetta voi tarkastella lähemmin, on mentävä aina lapsuuteen saakka, koska suuri osa siitä, kuinka hahmotamme ja ymmärrämme maailman, syntyy lapsuutemme tapahtumien ja kokemusten pohjalta. Historiamme huomioon ottaminen on tärkeää myös siitä syystä, että suuri osa niistä ihmisistä jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä muille ihmisille ja ihmisyydelle yleisesti, on kantanut tapahtumiin johtavaa vihaa ja raivoa aina lapsuudestaan saakka. Kyseessä on saattanut olla koulukiusaaminen, vihamielinen vanhemmuus tai väkivalta. Mikään näistä ei tietenkään oikeuta tekoja, mutta tämä on kuitenkin tarpeen pitää mielessä jotta kysymyksessä pääsee eteenpäin. Mikä siis saa aikaan sen, että toisesta kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Joukossamme on paljon ihmisiä, jotka ilmaisevat synkkiä ajatuksiaan kirjoittamisen tai taiteen avulla, ja jopa keskusteluissa. Onko tämä vaarallista? Entä miten on heidän laita, jotka ovat kiinnostuneita kauhuelokuvista, sotaelokuvista tai väkivaltaisista peleistä? On selvää, että tällaiset yhteydet eivät tutkimusten mukaan johda siihen, että ihmisestä tulisi rikollinen.
Valitettavasti kansallinen keskustelu on kääntynyt suuntaan, josta ei ole apua – me keskitymme väkivallan kriminalisointiin, rangaistusten koventamiseen ja tietoisuuden lisäämiseen väkivallasta – mutta nämä yksin eivät tule saamaan aikaan muutosta. Yleinen keskustelu loppuu siihen, mistä sen oikeastaan pitäisi alkaa, rikollisista.
En halua missään nimessä ottaa rikollisten puolta tai puolustella heidän tekojaan, vaan kiinnittää huomion siihen, mikä oikeastaan on pielessä. Nykyään on huomattavissa kaava, jossa yhä useammat tekevät hirvittävämpiä tekoja, suurin osa heistä joutuu vastaamaan teoistaan mutta oikeastaan mikään ei muutu. He saavat hoitoa, mutta eivät tarpeeksi tehokasta, tulevia rikoksentekijöitä ei tunnisteta ja väkivallan teot jatkuvat. Koko järjestelmä on lamaantunut.
Jos meillä on epäilys, että henkilö saattaa syyllistyä hirvittäviin tekoihin, voimme aina yrittää ylipuhua häntä hakemaan apua. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä henkilö ei ota apua vastaan, sillä henkilöillä joilla on antisosiaalisia piirteitä, ei ole tarvetta ottaa apua vastaan, eivätkä he ole halukkaita muuttamaan itseään. Voimme ilmoittaa heidät poliisille, mutta sekään ei takaa sitä, että teko jää tekemättä.
Meidän tuleekin auttaa ihmisiä pois heidän omista maailmoista, missä nämä tuhoisat perusarvot pääsevät kasvamaan, meidän tulee ottaa ihmiset mukaan ja tarjota heille mahdollisuuksia saada uusia näkökulmia elämään. Kaikki tämä on mahdollista, menetelmiä tämän aikaansaamiseksi löytyy. Yksi näistä menetelmistä on HOT-menetelmä (Hyväksymis- ja omistautumisterapia), jota on käytetty useissa instituutioissa Yhdysvalloissa ja tutkimusten tulokset ovat olleet positiivisia. Aggressiivisuus on vähentynyt niiden henkilöiden keskuudessa, jotka ovat käyneet läpi tämän hoidon. Tähän saakka tehdyt metoditutkimukset on tehty ihmisillä, jotka on jo luokiteltu rikollisiksi, ja vaikka tutkimukset osoittavatkin hyviä tuloksia mm. vähentyneen aggressiivisuuden osalta, ei tämä minun maailmassani riitä. Jos haluamme, että näitä rikoksia ei tapahtuisi lainkaan, ei riitä että he, jotka ovat jo syyllistyneet rikoksiin eivät saa mahdollisuutta toistaa rikoksia.
Kaikki tähän saakka kirjoittamani koskee aikuisia, tai lähes aikuisia, jotka tekevät rikoksia. Eikö todella ole mitään mitä voisimme tehdä ennen kuin heistä tulee aikuisia? Ja kyllä, juuri siihen meidän pitäisi panostaa. On täysin mahdotonta sanoa varmuudella mikä tekee ihmisestä rikollisen. Tiedämme kuitenkin, että suurin osa rikoksen tekijöistä on altistunut traumaattisille kokemuksille lapsuudessaan, ja heillä on oma kokemus uhrina olemisesta. Tiedämme myös että suurimmalla osalla on interpersoonallisia ongelmia. Onko olemassa keinoa huomata heidät aikaisemmin? Jos kysymme lapsilta, olen melko varma että jokaisesta lapsiryhmästä löytyy lapsi, joka valehtelee, keksii tarinoita, vahingoittaa muita jollain tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi rikollisia, sen sijaan nämä ovat merkkejä lapsesta, jolla on interpersoonallisia ongelmia. Emme voi kuitenkaan erottaa sitä, kenestä kasvaa rikollinen ja kenestä kasvaa uhri. Voimme sen sijaan ottaa kaikki lapset mukaan ja työskennellä heidän kanssaan tasavertaisesti ja tällä tavalla tarjota yhdenvertaista kasvatusta kaikille. Koska siitä kaikki lähtee. Lapsella, joka on saanut harjoitella tunteiden ilmaisua ja sosiaalisia valmiuksia hyvin pienestä lähtien, on paremmat mahdollisuudet ratkaista konflikteja puhumalla ja vähemmän psyykkisiä ongelmia.
Tämän vaikeampaa se ei ole. Mikä siis on syynä siihen, että näitä hirvittäviä tekoja edelleen tapahtuu? Koko teksti on käsitellyt rikollisia, mutta emme saa unohtaa uhreja. Tutkimukset osoittavat, että heillä jotka ovat altistuneet väkivallalle, hyväksikäytölle tai rikoksille, on suurempi riski sairastua psyykkisiin tai somaattisiin sairauksiin. Heillä on myös suurempi riski ajautua yhteiskunnan ulkopuolella, työttömiksi, asunnottomiksi ilman sosiaalista verkostoa. Uhrit tarvitsevat myös riittävästi tukea jotta voivat elää täyttä elämää.
Palataksemme kysymykseen siitä, miksi toisista kasvaa rikollisia ja toisista uhreja, voimme todennäköisesti vastata muotoilemalla kysymyksen uudestaan. Uhrista kasvaa rikollinen, mutta kenestäkään ei kasva uhria, eikä kukaan ei voi ennustaa kenestä tulee uhri.
Kuuntelemisen ja kuulemisen taito
Maailma on täynnä puhetta ja ääniä. Millä tavalla valitsemme kaiken informaatiotulvan keskeltä sen, mihin kiinnitämme huomiomme, mihin uskomme ja minkä koemme itsellemme merkitykselliseksi? Valintaamme ohjaavat omat käsityksemme asioista, elämästä ja meitä ympäröivästä maailmasta. Valitsemme uskoa sitä tietoa, joka sopii parhaiten omaan uskomusjärjestelmäämme. Tässä ei ole mitään väärää tai pahaa, jokainen meistä toimii tällä tavalla. Kun katson elokuvaa ystäväni kanssa, näemme molemmat saman elokuvan, mutta koemme sen eri tavalla, molemmat omista käsitysjärjestelmistämme käsin. Vaikka olen sisarusteni kanssa elänyt samassa perheessä, samojen vanhempien kanssa ja olemme kokeneet samat asiat, meillä jokaisella on oma tarinamme kerrottavana lapsuudemme kokemuksista.
Terapiatyöskentelyssä, ja missä tahansa muussa ammatissa, jossa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä tarkoituksena auttaa heitä, omien uskomusjärjestelmien tarkastelu on tarpeen. Minkälaista tarinaa minä kerron itsestäni itselleni? Minkälaista tarinaa minä kerron muista ihmisistä itselleni? Minkälaista tarinaa minä kerron asiakkaistani itselleni? Millä tavalla itselleni kertomat tarinat minusta itsestä ja muista ihmisistä vaikuttavat siihen, mitä minä kuulen kun asiakas kertoo omaa tarinaansa? Kuuntelenko oman mieleni kertomaa tarinaa juuri tästä asiakkaasta vai kuulenko sen, mitä asiakas minulle kertoo ilman omia ennakkokäsityksiäni?
Kuunteleminenhan on helppoa, saattaa moni ajatella. Totta. Mutta kuuleminen huomattavasti vaikeampaa. Voit muistella tilannetta, jossa olet yrittänyt kertoa jotain jollekin, mutta keskustelun päätteeksi sinulle on jäänyt tunne, että toinen ei ymmärtänyt yhtään mitä yritit kertoa. Itselleni tulee useampikin esimerkki mieleen kerroista, jolloin olen yrittänyt kertoa jotain minulle tärkeää asiaa, mutta vastaanottaja ei ole kuullut minua. Joskus kuuntelija on yrittänyt liian nopeasti ymmärtää minua, antaa minulle valmiita merkityksiä tai päättää lauseita puolestani. Joskus kuulija ei ole kestänyt minun ahdistustani, vaan hän on antanut hyvää tarkoittavia neuvoja sen sijaan että olisi antanut minun kertoa tai että hän olisi keskittynyt kuulemaan ja kysymään lisää. Kuulluksi tulemisella on äärimmäisen suuri merkitys, erityisesti terapiatyöskentelyssä. Kuulluksi tuleminen antaa ihmiselle kokemuksen siitä, että hän on arvokas, että hänenkin sanoillaan on merkitystä.
Kuinka minä kuuntelen niin, että toiselle syntyy halu puhua kanssani? Itse ajattelen sen lähtevän siitä, että tulen tietoiseksi niistä tarinoista joita minä kerron itselleni; itsestäni, ympäröivästä maailmasta, elämästä yleensä. Sekä siitä, että tulen tietoiseksi omasta sisäisestä dialogistani, siitä puheesta, jota käyn itseni kanssa koskien niitä aiheita, joista keskustelen asiakkaideni kanssa. Ohjaako omat arvoni sitä, miten ohjaan keskustelua? Yritänkö ymmärtää liian nopeasti, tai kysynkö jos en ymmärrä? Yritänkö todella ymmärtää asiakkaani sisäistä maailmaa, sitä miten hän hahmottaa elämää ja maailmaa? Ohjaako keskustelua se, mitä minä haluan selvittää vai se mitä asiakkaani haluaa kertoa?
Jos emme todella kuuntele ja kuule sitä, mitä asiakkaamme meille kertovat, vaarana on että alamme hoitamaan sitä, miten itse ymmärrämme maailmaa. Asiakas turhautuu ja me turhaudumme. Meidän on tärkeää tulla tietoisiksi omista automaattisista tavoistamme kuulla, nähdä ja ajatella, jotta voimme todella olla avuksi terapiatyöskentelyssä. Meidän tulee kiinnostua enemmän paikallisesta tiedosta, siitä, missä todellisuudessa asiakkaamme elävät ja miten he maailmaa ymmärtävät. Ei niinkään yleisestä tiedosta, koska suurin osa meistä ihmisistä ei mahdu valmiiseen muottiin.
Seuraavan kerran kun keskustelet jonkun kanssa, oli se sitten terapiatilanteessa, kotona puolison kanssa, kahvilla ystävän kanssa tai autossa teini-ikäisen lapsesi kanssa, pysähdy todella kuuntelemaan. Kuuntele mitä kuulet toisen sanovan, kuule mitä kuulet omien ajatustesi sanovan. Tule tietoiseksi siitä, ohjaako keskustelua sinun omat tulkintasi siitä mitä toinen sanoo, vai se, että yrität todella ymmärtää keskustelukumppaniasi. Keskity myös kuulemaan kaikki se, mitä ei sanota ääneen. Sanomattomilla viesteillä on usein suurempi merkitys kuin ääneen lausutuilla sanoilla.
Kuinka kommunikoida teinin kanssa?
Kun nuori tulee murrosikään, moni asia nuoren ja vanhempien suhteessa muuttuu. Aikaisemmin niin kiltistä, hyvä käytöksisestä ja avoimesta lapsesta tuleekin yhtäkkiä vetäytyvä, tiuskahteleva ja vanhempiaan häpeävä nuori. Vanhemmat ovat tässä vaiheessa monesti hyvinkin ihmeissään kaikista niistä muutoksista, joita nuoressa tapahtuu. Vanhemmat saattavat tulkita nuoren vetäytymisen ja lisääntyneen oman tilan tarpeen siten, että nuori ei enää kaipaa tai tarvitse aikuisen seuraa. Vanhemmat ovat ehkä odottaneet jo pitkään sitä, että lapset selviävät hetken yksin, ja alkavat keskittyä enemmän omiin menoihinsa. Nuoret elävät hyvin vahvasti tässä hetkessä, joten kun nuori huutaa vanhemmilleen “häivy” tai “en halua nähdä sinua”, se tarkoittaa että nuori ei juuri sillä hetkellä halua olla vanhempiensa kanssa tekemisissä. Nuori kuitenkin tarvitsee vanhempien läsnäoloa ja kiinnostusta omiin asioihinsa. Nuori tarvitsee aikuisen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksiaan, ihmetellä elämää, purka tunteitaan ja jonka kanssa hän voi olla eri mieltä asioista. Vanhemman tehtävänä on olla läsnä, kestää nuoren tunnepurkaukset ja viestiä nuorelle että hän kelpaa sellaisena kuin on, että keskeneräisyys on hyväksyttävää. Ennenkaikkea nuori tarvitsee vanhemman joka uskaltaa olla aikuinen.
Jotta nuoren ja vanhemman suhde kestää murrosiän kuohuntavaiheen, on vanhempien pidettävä huolta suhteestaan lapseen jo ennen murrosiän alkamista. Jos lapsi ennen murrosikää on saanut kokemuksen siitä, että vanhemmat hyväksyvät hänet, ovat kiinnostuneita hänen tekemisistään ja rakastavat häntä, nämä hyvät kokemukset säilyvät myös murrosiän myrskyissäkin.
Olemme koonnet alle muutaman vinkin siitä, kuinka säilyttää suhde nuoreen ja parantaa kommunikaatiota nuoren ja vanhempien välillä.
Kuuntele, kuule ja kohtaa nuori– Nuori tarvitsee aitoa läsnäoloa, joten ole läsnä hänelle. Ole myös saatavilla ja lähestyttävissä. Kuuntele ja kuule mitä nuori sinulle sanoo, sekä sanoin että sanattomalla viestinnällään. Loukkaavienkin sanojen takana on usein jotain, mitä nuori yrittää sinulle viestittää. Ole kiinnostunut siitä, mikä jää sanomatta.
Ole kiinnostunut nuoren elämästä – Ole kiinnostunut nuorelle tärkeistä asioista. Kysy nuoren kuulumisia päivittäin, vaikka nuori ärähtääkin vastauksen takaisin. Varaa viikottain hetkiä, jolloin sinulla on mahdollisuus keskustella nuoren kanssa. Monesti nuorta askarruttavat asiat tulevat esiin iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, matkalla harrastuksiin tai muissa kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ole nuoren saatavilla silloin kun hän tarvitsee sinua.
Kerro nuorelle, että hän on tärkeä ja kehu häntä– Osoita ja kerro nuorelle, että hän on hyvä ja tärkeä juuri sellaisena kuin hän on. Kerro nuorelle mukavia lapsuusmuistoja. Anna nuorelle positiivista palautetta hänen taidoistaan ja persoonastaan. Korosta nuoren vahvuuksia, ja huomaa hänen onnistumiset. Nuoren itsetunto on erittäin herkässä tilassa, ja vanhemmilta saatu hyväksyntä ja positiivinen palaute ovat erittäin tärkeitä ja kantavat pitkälle.
Aseta rajat, ja kunnioita nuorta– Vanhemman tehtävänä ja haasteena on auttaa nuorta kasvamaan ja itsenäistymään, mutta samalla asettamaan turvalliset rajat nuorelle. Vanhemman on tärkeää pysyä aikuisena, mutta samalla opettaa nuorta neuvottelemaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä. Vanhemman on kunnioitettava nuoren mielipiteitä ja annettava hänen päättää omaan persoonaan liittyvistä asioista, kuten musiikkimausta, oman huoneen sisustuksesta ja ulkonäöstä.
Kestä nuoren kuohunta– Anna nuoren ilmaista kaikkia tunteita. Osoita nuorelle, että kaikkiin tunteisiin on lupa, mutta älä hyväksy toista tai itseä vahingoittavaa käytöstä. Pysy itse rauhallisena nuoren tunnekuohujen aikana, äläkö ota nuoren kuohuntaa ja tunteiden purkausta henkilökohtaisesti. Näytä myös omat tunteesi avoimesti ja rehellisesti.
Näiden lisäksi vanhempien on hyvä välillä muistella sitä, minkälaista oli itse olla nuori ja minkälainen nuori vanhempi oli. Vanhempi voi myös kertoa lapselle omasta nuoruudesta. Vanhempien on hyvä auttaa nuorta katselemaan asioita ja itseään eri näkökulmista ja pienen etäisyyden päästä.
Vanhempien on myös tärkeää huolehtia omasta jaksamisesta, ja muistaa, että juuri hän on paras vanhempi omalle lapselleen.