Nepsy-arki pandemian aikana
Kuluneen vuoden aikana lähes jokaisen arki on muuttunut meitä koettelevan pandemian seurauksena. Useasti olemme kuulleet toistettavan, että elämme historiallisia aikoja, ja näin todella on, kukaan meistä tuskin osasi odottaa niitä toimenpiteitä, joita kuluneen vuoden aikana on otettu käyttöön tai sitä, kuinka ne ovat vaikuttaneet meidän arkeemme.
Syksyn aikana olemme saaneet kuulla useasti kuinka ihmiset ovat epätoivoisia, surullisia ja väsyneitä, koska arkeamme rajoitetaan emmekä pysty näkemään läheisiämme ja viettämään aikaa yhdessä kuten ennen. Tämä on täysin luonnollinen reaktio tunteiden ollessa vahvoja ja kun huomaamme, että olemme menettäneet jotain.
Ihminen on sosiaalinen olento, meidän olemassa olomme perustuu yhdessä oloon ja vuorovaikutukseen, ja juuri tästä syystä niin moni meistä on erityisen hukassa nyt. Ne ihmiset jotka ovat esillä tällä hetkellä ovat ihmisiä, joita pidämme vahvoina. Heillä on verkostoa, he luovat uusia rutiineja, struktuureja ja löytävät uusia tapoja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ja silti he taistelevat.
Pandemian seurauksista ja vaikutuksista keskusteltaessa on yksi ryhmä ollut kokonaan poissa julkisesta keskustelusta, ja se on ryhmä johon kuuluvat he, joilla on neuropsykiatrinen oirekuva. Neuropsykiatrinen oirekuva, tai lyhyemmin nepsy, on yhteisnimitys diagnooseille jotka kuuluvat neuropsykiatrisen kirjon häiriöihin. Tunnetuimmat näistä ovat ADHD, ADD, autisminkirjonhäiriö ja Tourette. Kaikki nämä toiminnanhäiriöt pitävät sisällään sen, että aivoissa on rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, joiden seurauksena maailma koetaan erilaisena ja henkilön oma toiminta on myös erilaista. Nepsy-diagnoosit ovat synnynnäisiä ja kroonisia, vaikka oireilla onkin tapana vaihdella elämän aikana.
Kaikilla näillä eri diagnooseilla on erilaiset oireet. Esimerkiksi ADHD ja ADD aiheuttaa vaikeuksia tarkkaavaisuudessa, impulssinkontrollissa ja aktivaation hallinnassa. Autismikirjonhäiriössä on pysyviä rajoituksia kyvyssä sosiaaliseen kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen sekä rajoitettuja ja toistuvia malleja mielenkiinnonkohteissa, aktiviteeteissa ja käyttäytymisessä. Tämän lisäksi on olemassa komorbideetti eri häiriöiden sekä psyykkisen sairastuvuuden välillä. Tämä johtuu jatkuvasta aistien kuormituksesta, jolle neuropsykiatrista arkea elävä altistuu.
”Huono äiti” –yhteisön sivulta löytyy puhutteleva teksti nepsy-perheen arjesta pandemian aikana: “Nepsyperheen hätähuuto korona-arjesta" https://www.huonoaiti.fi/nepsyperheen-hatahuuto-korona-arjesta/ .
”Kuinka selviämme tästä?” on kysymys monissa nepsy-perheissä. Kuinka selviämme arjesta, kun kaikki rutiinit ja struktuurit muuttuvat, kun nopeita päätöksiä tehdään jopa kansallisella tasolla saakka, kun terapiat jäävät tauolle rajoitusten takia, kun tuen tarve arvioidaan uudelleen rajoitusten takia? Kuinka selvitä arjesta, joka jo nyt on murtumisvaarassa?
Kaikki kamppailevat, mutta nepsy-perheet kamppailevat enemmän. Moni meistä näkee valoa tunnelin päässä kun rokotukset covid19-virusta vastaan ovat päässeet alkuun, ja paluu normaaliin arkeen alkaa näyttää mahdolliselta. Toivoa on myös nepsy-perheissä, vaikka heidän toivonsa näyttääkin hieman erilaiselta. Tavallinen arki on arki, joka on täynnä rutiineita, struktuuria ja usein myös ulkopuolista tukea. Ulkopuolinen tuki saattaa kuulostaa kummalliselta: ”Täytyy vain sopeutua, meidän on myös täytynyt ottaa enemmän vastuuta”, ajattelee varmasti moni vanhempi.
Enemmän vastuuta ei nepsy-perheessä aina ole mahdollista. Kaikilla vanhemmilla on vastuu lapsensa elämästä ja hyvinvoinnista, mutta vastuuta lapsen hoidosta, koulunkäynnistä ja ystävyyssuhteista ei voi laittaa yksin vanhempien harteille. Nepsy-arki tarvitsee ulkopuolista tukea, jotta vanhempi jaksaa jatkaa vastuun ottamista niin paljon enemmän kuin moni muu vanhempi.
Tämän tekstin avulla haluamme muistuttaa, että kaikkien arki ei ole samanlaista, haluamme muistuttaa että apua on voitava pyytää ja apua on voitava saada. Haluamme muistuttaa että joka 10. ihmisellä on nepsy-diagnoosi, ja että se tulee ottaa huomioon. Haluamme tuoda esiin, että tukea löytyy.
Tietoa tuesta:
Käypä hoito –suositus suosittelee keskeisiksi hoitomenetelmiksi lapsille ja nuorille, joilla on ADHD-diagnoosi (https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=khp00071&p_teos=khp&p_osio=109&p_selaus=#s7) psykoedukaation, psykososiaaliset tukimuodot, muut tukimuodot arkeen, esim. pidennetty oppivelvollisuus, mahdollisuus tukeen päivähoidossa ja koulussa sekä tarvittaessa lääkehoidon.
Psykososiaalisen tuen tulisi lasten ja nuorten kohdalla olla käyttäytymisterapiaa, myös ryhmämuodossa toteuttuna, sekä vanhempainohjausta. Tarvittaessa voidaan tarjota myös ergoterapiaa. Neuropsykiatrista valmennusta suositellaan myös 11.4.2019 tehdyn hoitosuosituksen päivityksen jälkeen.
Neuropsykiatrinen valmennus on tukimuoto, joka on kehitetty henkilöille, jotka yrittävät löytää paikkansa neuropsykiatrisessa arjessa, ja tukea voidaan tarjota myös lähiomaisille ja verkostolle. Valmennuksessa käytetään apuna reflektoivaa ja ratkaisukeskeistä keskustelua, jonka avulla pyritään löytämään yksilöllisiä ratkaisuja, joiden avulla keskitytään rakentamaan nepsy-henkilön arkea tukevia struktuureita ja rutiineja sen sijaan että yritetään saada nepsy-henkilöä sopeutumaan heille ylivoimaiseen arkeen. Valmennus voi myös toimia lähiomaista tukevana tukimuotona, esimerkiksi vanhemmalle, joka usein on haavoittuvassa asemassa.
Nepsy-vanhempi on koko ajan valmiudessa, valmiina taistelemaan lapsen oikeuksien ja toimivan yhteiskunnan puolesta, samalla kun käy kovimmat taistelut kotona ottaessaan vastaan lapsen tunnepurkauksen sen jälkeen kun lapsi on yrittänyt koko koulupäivän ajan sopeutua vallitseviin muotteihin. Se että saa puhua, saa osakseen ymmärrystä ja kannustusta jaksaa eteenpäin voi olla juuri se, mikä antaa voimia jaksaa eteenpäin ja antaa voimia olla se vanhempi, joka täytyy olla.
Alussa oli kasvatus – ihmisen pahuus Alice Millerin mukaan
Pohtiessaan usean vuoden ajan ihmisen pahuutta, sitä mikä tekee ihmisestä pahan ja kuinka Natsi-Saksan aikaan kasvoi niin paljon pahoja ihmisiä, alkoi Alice Miller kehittää omaa teoriaa aiheesta. Hänen näkemyksensä mukaan pahuuden tai hyväntahtoisuuden juuret voidaan jäljittää elämän ensimmäisiin vuosiin, siihen mille olemme altistuneet silloin.
Alice Miller on psykologi ja kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi mm. tutkimuksistaan koskien Hitleriä ja Natsi-Saksan teloituksia sekä diktaattorijohtajia. Hänen mukaansa Hitleristä ja hänen sukupolvestaan tuli erityisen ”pahoja” sen ajan kasvatuksen johdosta. Erityisesti lääkäri Dr. Daniel Gottlieb Schreber neuvoi saksalaisia vanhempia pakottamaan lapset tottelemaan ja pidättämään itkua käyttämällä mm. ruumiillista kuritusta. Tänä päivänä tiedämme hyvin, että ruumiillisen kurituksen avulla saadaan kyllä tottelevaisia, mutta ei hyvinkasvatettuja lapsia.
Romanialaisissa lastenkodeissa kasvaneita lapsia tutkimalla on saatu selville, että toistuva trauma tuhoaa aivoista niitä osia, jotka kontrolloivat tunteita. Tämän ansiosta on helpompi ymmärtää, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Lapset jotka altistuvat myrskyisälle kasvatukselle tai pahoinpitelylle, vaikka nämä tehtäisiinkin kasvatus mielessä, kadottavat empatian tunnetta muita ihmisiä kohtaan. Se saa aikaan sen, että he pystyvät tekemään kauheita tekoja ilman että tuntevat katumusta.
Lapsi jota lyödään, oppii lyömään. Vaikka fyysinen kuritus oli aikaisemmin tavallista, ei jokaiseesta kuitenkaan kasvanut rikollista. Miksi? Siitä syystä, että monilla on kuitenkin ollut henkilö, jonka puoleen on voinut kääntyä ja saada lohdutusta ja tukea, niin kutsuttu ”helping wittnesses”.
Tiesittekö, että Pablo Picasso koki vaikean trauman lapsuudessaan? Hänen perheensä koki maanjäristyksen Malagassa 1884, ja tämä aiheutti vaikeaa ahdistusta ja kovia pelkoja pienelle Pablolle. Sen ansiosta, että vanhemmat ymmärsivät hänen pelkojaan ja että hän tunsi olevansa turvassa, että hänellä oli rakastavaiset vanhemmat ja että hän pystyi ilmaisemaan tunteitaan taiteen kautta elämänsä ajan, hän selvisi traumastaan. Jos trauman aiheuttaa omat vanhemmat, on toipuminen vaikeampaa, ja joissain tapauksissa jopa mahdotonta.
Lapsen huono kohtelu saa aikaan pahan kierteen. Vanhempi, joka on itse tullut kohdelluksi huonosti, vaikka hänellä ei olisikaan tietoista muistoa asiasta, toistaa usein tätä käyttäytymistä omille lapsilleen. Yhden syyn ajatellaan olevan siinä, että tiedostamattoman muiston täytyy tulla ulos jossain muodossa, joten omista lapsista tulee syntipukkeja.
Jos palaamme takaisin Alice Milleriin ja hänen huomioihinsa, hän viittaa tutkimuksiin jotka on tehty heistä, jotka ovat selvinneet holokaustista. Suurin osa holokaustista selvinneistä on kertonut, että heitä ei kuritettu lapsena. Miller tuli siis johtopäätökseen, että he selvisivät sen ansiosta, että he olivat saaneet kokea lapsuuden, jonka aikana heille kehittyi resilienssi, he pystyivät tekemään päätöksiä, tuntemaan empatiaa ja sympatiaa sekä saivat hyvän itsetuntemuksen pohjan.
Miller jatkaa huomioitaan pahuudesta viittaamalla suoraan Hitleriin ja erityisesti hänen ongelmiinsa juutalaisten kanssa. Hitlerin isä oli huhujen mukaan puoliksi juutalainen, hän kasvoi anti-semitismisessä ympäristössä ja tämä sai aikaan sen, että hän lopulta alkoi vihaamaan itseään. Päästäkseen eroon omasta vihastaan ja omasta pahasta olostaan, purki hän sen poikaansa Adolfiin, ja löi häntä voimakkaasti joka päivä. Adolf kasvoi, ja toivoi kostoa, kostoa juutalaisille jotka olivat syynä hänen isänsä vihaan. Hän kasvoi myös tädin kanssa, jolla oli skitsofrenia, ja jota hän pelkäsi kovasti. Hänen suunnitelmanaan oli siis vapauttaa kansakunta niistä peloista, joiden kanssa hän oli itse kasvanut.
Jos suojaavat tekijät ja turvalliset ihmiset ympäriltä puuttuvat, on kieltäminen ja idealisointi ainoat keinot, joiden avulla käsitellä vaikeaa lapsuutta. Miller on todennut tutkimuksissaan, että lähes jokaisen diktaattorin lapsuus on ollut täynnä valheita, nöyryytystä ja halventamista, ja tämä on saanut aikaan kostonhalun. He ovat muodostaneet ideologiansa piilottamalla oman totuuden ja trauman. On tärkeää kuitenkin huomauttaa, että minkäänlainen kasvatus, kuinka pahaa se on ollutkaan, ei anna oikeutusta vahingoittaa muita ihmisiä.
Alice Millerin mukaan propaganda ja manipulaatio eivät kuitenkaan ole riittäviä selityksiä sille, että ihmisestä tulee kylmäverinen murhaaja. Hyvin harvalle ihmiselle, jota on käytetty pahoin hyväksi, joka ei ole saanut rakkautta osakseen, jolla ei ole ollut luotettavaa ihmistä lähellään, kehittyy murhaajan persoonallisuus. Ihmiset, jotka ovat kasvaneet tällaisissa olosuhteissa, tarvitsevat muita ihmisiä jotta voivat murtaa kehän. He tarvitsevat jonkun, joka näkee heidät, näkee mitä he tarvitsevat ja voi antaa heille sanoja sille, mitä ovat kokeneet. Meidän on tehtävä ero sen välillä että ”jokaisesta uhrista tulee roisto” ja ”jokainen roisto on ollut uhri”.
Alice Miller oli sitä mieltä, että fyysisen kurituksen kieltäminen oli ainut tapa murtaa kehä, ja tehdä maailmasta parempi paikka jokaiselle ihmiselle sekä estää kansanmurhat tulevaisuudessa.
Vaikka Suomessa lasten kuritus on ollut laissa kiellettyä vuodesta 1984, tapahtuu ruumiillista kuritusta silti noin joka viidennessä perheessä. Huolestuttavaa on, että ne jotka lyövät lapsiaan, lyövät heidät kuoliaaksi. Mitä pitää tehdä, jotta tämä muuttuu?
”Hyvä” asenne ei lyö läpi tekopyhille vanhemille, sanaleikki ”lapsi tekee niinkuin sinä teet, ei niinkuin sinä sanot”, ei voisi olla enemmän oikeassa.
Kuinka kommunikoida teinin kanssa?
Kun nuori tulee murrosikään, moni asia nuoren ja vanhempien suhteessa muuttuu. Aikaisemmin niin kiltistä, hyvä käytöksisestä ja avoimesta lapsesta tuleekin yhtäkkiä vetäytyvä, tiuskahteleva ja vanhempiaan häpeävä nuori. Vanhemmat ovat tässä vaiheessa monesti hyvinkin ihmeissään kaikista niistä muutoksista, joita nuoressa tapahtuu. Vanhemmat saattavat tulkita nuoren vetäytymisen ja lisääntyneen oman tilan tarpeen siten, että nuori ei enää kaipaa tai tarvitse aikuisen seuraa. Vanhemmat ovat ehkä odottaneet jo pitkään sitä, että lapset selviävät hetken yksin, ja alkavat keskittyä enemmän omiin menoihinsa. Nuoret elävät hyvin vahvasti tässä hetkessä, joten kun nuori huutaa vanhemmilleen “häivy” tai “en halua nähdä sinua”, se tarkoittaa että nuori ei juuri sillä hetkellä halua olla vanhempiensa kanssa tekemisissä. Nuori kuitenkin tarvitsee vanhempien läsnäoloa ja kiinnostusta omiin asioihinsa. Nuori tarvitsee aikuisen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksiaan, ihmetellä elämää, purka tunteitaan ja jonka kanssa hän voi olla eri mieltä asioista. Vanhemman tehtävänä on olla läsnä, kestää nuoren tunnepurkaukset ja viestiä nuorelle että hän kelpaa sellaisena kuin on, että keskeneräisyys on hyväksyttävää. Ennenkaikkea nuori tarvitsee vanhemman joka uskaltaa olla aikuinen.
Jotta nuoren ja vanhemman suhde kestää murrosiän kuohuntavaiheen, on vanhempien pidettävä huolta suhteestaan lapseen jo ennen murrosiän alkamista. Jos lapsi ennen murrosikää on saanut kokemuksen siitä, että vanhemmat hyväksyvät hänet, ovat kiinnostuneita hänen tekemisistään ja rakastavat häntä, nämä hyvät kokemukset säilyvät myös murrosiän myrskyissäkin.
Olemme koonnet alle muutaman vinkin siitä, kuinka säilyttää suhde nuoreen ja parantaa kommunikaatiota nuoren ja vanhempien välillä.
Kuuntele, kuule ja kohtaa nuori– Nuori tarvitsee aitoa läsnäoloa, joten ole läsnä hänelle. Ole myös saatavilla ja lähestyttävissä. Kuuntele ja kuule mitä nuori sinulle sanoo, sekä sanoin että sanattomalla viestinnällään. Loukkaavienkin sanojen takana on usein jotain, mitä nuori yrittää sinulle viestittää. Ole kiinnostunut siitä, mikä jää sanomatta.
Ole kiinnostunut nuoren elämästä – Ole kiinnostunut nuorelle tärkeistä asioista. Kysy nuoren kuulumisia päivittäin, vaikka nuori ärähtääkin vastauksen takaisin. Varaa viikottain hetkiä, jolloin sinulla on mahdollisuus keskustella nuoren kanssa. Monesti nuorta askarruttavat asiat tulevat esiin iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, matkalla harrastuksiin tai muissa kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ole nuoren saatavilla silloin kun hän tarvitsee sinua.
Kerro nuorelle, että hän on tärkeä ja kehu häntä– Osoita ja kerro nuorelle, että hän on hyvä ja tärkeä juuri sellaisena kuin hän on. Kerro nuorelle mukavia lapsuusmuistoja. Anna nuorelle positiivista palautetta hänen taidoistaan ja persoonastaan. Korosta nuoren vahvuuksia, ja huomaa hänen onnistumiset. Nuoren itsetunto on erittäin herkässä tilassa, ja vanhemmilta saatu hyväksyntä ja positiivinen palaute ovat erittäin tärkeitä ja kantavat pitkälle.
Aseta rajat, ja kunnioita nuorta– Vanhemman tehtävänä ja haasteena on auttaa nuorta kasvamaan ja itsenäistymään, mutta samalla asettamaan turvalliset rajat nuorelle. Vanhemman on tärkeää pysyä aikuisena, mutta samalla opettaa nuorta neuvottelemaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä. Vanhemman on kunnioitettava nuoren mielipiteitä ja annettava hänen päättää omaan persoonaan liittyvistä asioista, kuten musiikkimausta, oman huoneen sisustuksesta ja ulkonäöstä.
Kestä nuoren kuohunta– Anna nuoren ilmaista kaikkia tunteita. Osoita nuorelle, että kaikkiin tunteisiin on lupa, mutta älä hyväksy toista tai itseä vahingoittavaa käytöstä. Pysy itse rauhallisena nuoren tunnekuohujen aikana, äläkö ota nuoren kuohuntaa ja tunteiden purkausta henkilökohtaisesti. Näytä myös omat tunteesi avoimesti ja rehellisesti.
Näiden lisäksi vanhempien on hyvä välillä muistella sitä, minkälaista oli itse olla nuori ja minkälainen nuori vanhempi oli. Vanhempi voi myös kertoa lapselle omasta nuoruudesta. Vanhempien on hyvä auttaa nuorta katselemaan asioita ja itseään eri näkökulmista ja pienen etäisyyden päästä.
Vanhempien on myös tärkeää huolehtia omasta jaksamisesta, ja muistaa, että juuri hän on paras vanhempi omalle lapselleen.
