Traumatisoituminen ja perhenäkökulma
Traumatisoitumista on perinteisesti käsitelty yksilön näkökulmasta käsin, ja suurin osa trauman hoitomuodoista on yksilöhoitomuotoja. Traumatisaatio voidaan nähdä myös perhenäkökulmasta, jolloin voidaan puhua perheen vuorovaikutuksen traumaorganisoituneisuudesta. Yksilöpsykologisten määritelmien mukaan trauma voidaan jakaa ensimmäisen asteen ja toisen asteen traumatisaatioksi. Samaa määritelmää voidaan käyttää myös perheterapeuttisen työskentelyn lähtökohtana.
Ensimmäisen asteen traumatisaatiossa jokin perheen ulkopuolinen tekijä aiheuttaa trauman. Kyseessä voi olla vakava kriisi, onnettomuus, väkivaltatapahtuma tai perheenjäsenen vakava sairastuminen. Toisen asteen traumatisoituminen voidaan jakaa kahteen eri kategoriaan. Perhettä voi kohdata joku voimakas ja yllättävä tapahtuma, kuten yllättävä kuolema, jonka seurauksena yksi tai useampi perheen jäsenistä kokee voimakkaita post-traumaattisia stressioireita tai dissosiaatio-oireita. Toinen kategoria on perheen sisäinen traumatisaatio eli kiintymyssuhdetraumatisaatio, ja tällöin trauma on lapsen ja vanhemman välisessä kiintymyssuhteessa. Kiintymyssuhdetrauma voi tapahtua myös sisarusten välisissä suhteissa tai ylisukupolvisesti.
Traumatisoituminen vaikuttaa yksilön ja perheen kokemiseen, muistamiseen ja kertomiseen. Viimeisten vuosien aikana aivotutkimus on tuonut lisää tietoa traumaattisten kokemusten vaikutuksista aivoihin, ja sitä kautta muistiin ja trauman kielelliseen ja ei-kielelliseen kokemiseen. Traumaattiset muistot ovat luonteeltaan dissosiatiivisia. Traumaattisen tapahtuman hetkellä, jolloin taistelu tai pako ei ole mahdollista, siirtyy huomio perifeerisiin eli ei-traumaattisiin ärsykkeisiin. Tämä estää kokemasta tuskaa, ahdistusta, pelkoa ja kipua. Perifeeriset havainnot tallentuvat eksplisiittiseen muistiin ja kokemuksen sietämättömät osat implisiittiseen muistiin. Tästä syystä meillä on kokemuksia, joita ei voi sanallisesti jakaa, on ainoastaan kokemukseen liittyviä vahvoja mielikuvia, kehollisia tapahtumia, painajaisia, paniikkia, jähmettymistä.
Traumatisoituneen henkilön oireet ovat usein kehoperäisiä. Oireet voivat ilmetä esimerkiksi vaikeutena vireystilan säätelyssä, tunkeutuvina aistimuksina, fyysisenä kipuna, turtumuksen tunteina. Nämä fyysiset oireet taas vaikuttavat ihmisen uskomuksiin itsestään. Traumatisoitunut ihminen saattaa ajatella että ei ole koskaan turvassa, tai että ei ansaitse hyvinvointia. Uskomukset itsestä heijastuvat kehoon ja vaikuttavat mm. asentoon, hengitykseen ja jopa sydämen lyöntitiheyteen. Muutokset kehossa vaikuttavat taas siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöään ja siihen, miten hän on suhteessa muiden ihmisten kanssa. Traumatisoitunut vuorovaikutus aiheuttaa herkästi virheellisiä tulkintoja ja haasteita ihmissuhteissa.
Erityisen vahingoittavaa perhesuhteissa on hallinnan tunteen, suojaavan läsnäolon ja lohdutuksen puute, sekä avuttomuus ja ennakoimattomuus. Trauma aiheuttaa mieleen pysyvän jäljen, joka voi aktivoitua vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Traumamuiston aktivoituessa ruumiissa aktivoituvat samat tuntemukset kuin varsinaisessa traumaattisessa tilanteessa. Osa perhesuhteista tai puolisoiden välisestä suhteesta saattaa elää vielä trauma-ajassa, jolloin suhde ei pääse kasvamaan eikä kehittymään muiden elämänalueiden kanssa samaan tahtiin. Tämä aiheuttaa kokemuksen ihmissuhteiden tyhjyydestä, väärinkäsityksistä sekä kohtaamattomuudesta.
Vanhemmuudessa tai perheessä traumatisoituminen saattaa näyttäytyä joko vanhemman alivireytenä eli vähäenergisyytenä, lamaannuksena ja masennuksena, tai ylivireytenä eli toimeliaisuutena ja kriisistä kriisiin kulkemisena. Jos vanhempi on kokenut varhaisen traumatisoitumisen, voi trauma näyttäytyä myös dissosiatiivisina tiloina. Tästä syystä onkin tärkeää, että perheterapiassa tunnistetaan traumaorganisoitunut vuorovaikutus, ja että sen kanssa työskentelyyn on kehitetty menetelmiä. Suomessa Sisko Karinen, Minna Koskinen ja Aino-Maija Rautkallio ovat kehittäneet vakauttavan perheterapian menetelmää, jonka tarkoituksena on ymmärtää traumatisaation haitallisia vaikutuksia suhteessa ololle, tunnistaa traumatisaatiota perheen vuorovaikutuksessa yhdessä perheen jäsenten kanssa sekä harjoitella tunteiden ja puhumisen säätelykeinoja perheenjäsenten kanssa. Tämä tapahtuu kiinnittämällä huomio perheenjäsenten ja terapeuttien kehotuntemuksiin sekä niihin liittyviin tunteisiin ja mielikuviin. Tällä tavalla perheenjäsenet oppivat havainnoimaan sekä itseään että vuorovaikutustaan, tunnistamaan traumatisoivat aistiärsykkeet, säätelemään omia reaktioitaan ja vakauttamaan omaa kokemustaan.
On tärkeää, että myös perheterapiaa tehtäessä tunnistetaan traumatisoituminen ja sen vaikutukset perheen vuorovaikutukseen ja suhteisiin. Terapeutin on tärkeää oppia tunnistamaan traumaorganisoitunutta vuorovaikutusta, ja auttaa perheenjäseniä tulemaan tietoisiksi omista traumaan liittyvistä aistiärsykkeistään ja oppimaan säätelemään omia reaktioitaan. Tällä on positiivisia vaikutuksia koko perheen hyvinvoinnin kannalta, ja sen avulla voidaan myös ehkäistä trauman siirtymistä seuraaville sukupolville.
LÄHTEET:
Munnukka-Dahlqvist, M. 2001. Traumojen vaikutus kehoon ja kehon hoito osana terapiaa. Perheterapia-lehti, 4/2001.
Rautkallio, A-M. 2018. Vakauttava perheterapia. Perheterapia-lehti, 2/2018.
Siegel, D. 2012. Mindsight. Helsinki. Basam Books.
Alussa oli kasvatus – ihmisen pahuus Alice Millerin mukaan
Pohtiessaan usean vuoden ajan ihmisen pahuutta, sitä mikä tekee ihmisestä pahan ja kuinka Natsi-Saksan aikaan kasvoi niin paljon pahoja ihmisiä, alkoi Alice Miller kehittää omaa teoriaa aiheesta. Hänen näkemyksensä mukaan pahuuden tai hyväntahtoisuuden juuret voidaan jäljittää elämän ensimmäisiin vuosiin, siihen mille olemme altistuneet silloin.
Alice Miller on psykologi ja kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi mm. tutkimuksistaan koskien Hitleriä ja Natsi-Saksan teloituksia sekä diktaattorijohtajia. Hänen mukaansa Hitleristä ja hänen sukupolvestaan tuli erityisen ”pahoja” sen ajan kasvatuksen johdosta. Erityisesti lääkäri Dr. Daniel Gottlieb Schreber neuvoi saksalaisia vanhempia pakottamaan lapset tottelemaan ja pidättämään itkua käyttämällä mm. ruumiillista kuritusta. Tänä päivänä tiedämme hyvin, että ruumiillisen kurituksen avulla saadaan kyllä tottelevaisia, mutta ei hyvinkasvatettuja lapsia.
Romanialaisissa lastenkodeissa kasvaneita lapsia tutkimalla on saatu selville, että toistuva trauma tuhoaa aivoista niitä osia, jotka kontrolloivat tunteita. Tämän ansiosta on helpompi ymmärtää, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Lapset jotka altistuvat myrskyisälle kasvatukselle tai pahoinpitelylle, vaikka nämä tehtäisiinkin kasvatus mielessä, kadottavat empatian tunnetta muita ihmisiä kohtaan. Se saa aikaan sen, että he pystyvät tekemään kauheita tekoja ilman että tuntevat katumusta.
Lapsi jota lyödään, oppii lyömään. Vaikka fyysinen kuritus oli aikaisemmin tavallista, ei jokaiseesta kuitenkaan kasvanut rikollista. Miksi? Siitä syystä, että monilla on kuitenkin ollut henkilö, jonka puoleen on voinut kääntyä ja saada lohdutusta ja tukea, niin kutsuttu ”helping wittnesses”.
Tiesittekö, että Pablo Picasso koki vaikean trauman lapsuudessaan? Hänen perheensä koki maanjäristyksen Malagassa 1884, ja tämä aiheutti vaikeaa ahdistusta ja kovia pelkoja pienelle Pablolle. Sen ansiosta, että vanhemmat ymmärsivät hänen pelkojaan ja että hän tunsi olevansa turvassa, että hänellä oli rakastavaiset vanhemmat ja että hän pystyi ilmaisemaan tunteitaan taiteen kautta elämänsä ajan, hän selvisi traumastaan. Jos trauman aiheuttaa omat vanhemmat, on toipuminen vaikeampaa, ja joissain tapauksissa jopa mahdotonta.
Lapsen huono kohtelu saa aikaan pahan kierteen. Vanhempi, joka on itse tullut kohdelluksi huonosti, vaikka hänellä ei olisikaan tietoista muistoa asiasta, toistaa usein tätä käyttäytymistä omille lapsilleen. Yhden syyn ajatellaan olevan siinä, että tiedostamattoman muiston täytyy tulla ulos jossain muodossa, joten omista lapsista tulee syntipukkeja.
Jos palaamme takaisin Alice Milleriin ja hänen huomioihinsa, hän viittaa tutkimuksiin jotka on tehty heistä, jotka ovat selvinneet holokaustista. Suurin osa holokaustista selvinneistä on kertonut, että heitä ei kuritettu lapsena. Miller tuli siis johtopäätökseen, että he selvisivät sen ansiosta, että he olivat saaneet kokea lapsuuden, jonka aikana heille kehittyi resilienssi, he pystyivät tekemään päätöksiä, tuntemaan empatiaa ja sympatiaa sekä saivat hyvän itsetuntemuksen pohjan.
Miller jatkaa huomioitaan pahuudesta viittaamalla suoraan Hitleriin ja erityisesti hänen ongelmiinsa juutalaisten kanssa. Hitlerin isä oli huhujen mukaan puoliksi juutalainen, hän kasvoi anti-semitismisessä ympäristössä ja tämä sai aikaan sen, että hän lopulta alkoi vihaamaan itseään. Päästäkseen eroon omasta vihastaan ja omasta pahasta olostaan, purki hän sen poikaansa Adolfiin, ja löi häntä voimakkaasti joka päivä. Adolf kasvoi, ja toivoi kostoa, kostoa juutalaisille jotka olivat syynä hänen isänsä vihaan. Hän kasvoi myös tädin kanssa, jolla oli skitsofrenia, ja jota hän pelkäsi kovasti. Hänen suunnitelmanaan oli siis vapauttaa kansakunta niistä peloista, joiden kanssa hän oli itse kasvanut.
Jos suojaavat tekijät ja turvalliset ihmiset ympäriltä puuttuvat, on kieltäminen ja idealisointi ainoat keinot, joiden avulla käsitellä vaikeaa lapsuutta. Miller on todennut tutkimuksissaan, että lähes jokaisen diktaattorin lapsuus on ollut täynnä valheita, nöyryytystä ja halventamista, ja tämä on saanut aikaan kostonhalun. He ovat muodostaneet ideologiansa piilottamalla oman totuuden ja trauman. On tärkeää kuitenkin huomauttaa, että minkäänlainen kasvatus, kuinka pahaa se on ollutkaan, ei anna oikeutusta vahingoittaa muita ihmisiä.
Alice Millerin mukaan propaganda ja manipulaatio eivät kuitenkaan ole riittäviä selityksiä sille, että ihmisestä tulee kylmäverinen murhaaja. Hyvin harvalle ihmiselle, jota on käytetty pahoin hyväksi, joka ei ole saanut rakkautta osakseen, jolla ei ole ollut luotettavaa ihmistä lähellään, kehittyy murhaajan persoonallisuus. Ihmiset, jotka ovat kasvaneet tällaisissa olosuhteissa, tarvitsevat muita ihmisiä jotta voivat murtaa kehän. He tarvitsevat jonkun, joka näkee heidät, näkee mitä he tarvitsevat ja voi antaa heille sanoja sille, mitä ovat kokeneet. Meidän on tehtävä ero sen välillä että ”jokaisesta uhrista tulee roisto” ja ”jokainen roisto on ollut uhri”.
Alice Miller oli sitä mieltä, että fyysisen kurituksen kieltäminen oli ainut tapa murtaa kehä, ja tehdä maailmasta parempi paikka jokaiselle ihmiselle sekä estää kansanmurhat tulevaisuudessa.
Vaikka Suomessa lasten kuritus on ollut laissa kiellettyä vuodesta 1984, tapahtuu ruumiillista kuritusta silti noin joka viidennessä perheessä. Huolestuttavaa on, että ne jotka lyövät lapsiaan, lyövät heidät kuoliaaksi. Mitä pitää tehdä, jotta tämä muuttuu?
”Hyvä” asenne ei lyö läpi tekopyhille vanhemille, sanaleikki ”lapsi tekee niinkuin sinä teet, ei niinkuin sinä sanot”, ei voisi olla enemmän oikeassa.
Kuinka identiteettimme rakentuu?
Sosiaalisen konstruktionismin mukaan todellisuus rakentuu sosiaalisissa suhteissa. Jokaisen meidän olemassa olomme ja identiteettimme rakentuu suhteessa muihin ihmisiin. Olemme olemassa, koska meillä on suhteita ympäröivään maailmaan. Mutta olisimmeko olemassa, jos suhteita muihin ei olisi, jos eläisimme ilman kosketusta muihin ihmisiin, muuhun elämään? Myös se aikakausi, kulttuuri ja ympäristö johon synnymme, määrittelee hyvin pitkälti oman todellisuutemme, samoin kuin identiteettimme rakentumisen. Aikakausi, jolloin isovanhempamme ovat eläneet on ollut hyvin erilainen kuin aikakausi missä me tai lapsemme elävät.
Rakennamme identiteettiämme sen pohjalta minkälaisia suhteita meillä on muihin ihmisiin ja ympäristöömme. Identiteettimme rakentuu myös ympäröivän kulttuurin mukaan. Opimme lapsesta lähtien minkälaiset käyttäytymisen tavat ja säännöt ovat ominaisia siinä ympäristössä, jossa kasvamme, oli sitten kyse kulttuurista laajemmassa merkityksessä tai yksittäisen perheen sisällä. Opimme sen, minkälainen käyttäytyminen on sallittua, minkälainen kiellettyä, minkälaisia asioita meiltä odotetaan, minkälaisina saamme hyväksyntää. Lapsena vanhemmilta saamamme palautteen perusteella muokkaamme käyttäytymistämme, ajatuksiamme ja kuvaamme itsestämme. Sallivatko vanhempamme tunteiden näyttäytämisen, saammeko suuttua jos emme osaa pukea, saammeko itkeä jos loukkaamme itsemme, saammeko riemuita onnistumisistamme? Se, millä tavalla meidän vanhempamme suhtautuvat näihin asioihin, riippuu siitä, mitä kulttuurissa ja perheessä, jossa he ovat kasvaneet on pidetty sopivana.
Identeetti määritellään ihmisen käsitykseksi omaksi itsestään, ja keskeisesti siihen liittyy ihmisen kokemus omasta arvostaan. Käsityksemme omasta itsestämme ja siitä, millaisia ihmisiä olemme, vaikuttaa meidän toimintaamme ja käyttäytymiseemme. Identiteetti vastaa kysymykseen “kuka minä olen?”, ja se on tärkeä nähdä ajan mittaan muuttavana. Identiteetti kehittyy ja muuttuu läpi elämän, ja sen kehittyminen on jatkuva vuorovaikutuksellinen prosessi. Identiteetin kehittyminen, eli se kuinka hyvin tuntee itsensä, on vahvasti yhteydessä ihmisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Oman identiteetin kehittyminen alkaa oman tempperamentin, persoonallisuuden piirteiden ja omien fyysisten ominaisuuksien kokemisesta. Identiteettiään voi kehittää pohtimalla, kyseenalaistamalla ja vertaamalla, identiteettiä kehittäessä on tärkeää miettiä mm. millainen olen ja millaisiin ryhmiin haluan kuulua.
Pienelle lapselle vanhempien läsnäolo, aika, välittäminen ja tuki ovat ensiarvoisen tärkeitä myönteisen minäkuvan, identiteetin ja vuorovaikutustaitojen opettelussa. Se, millä tavalla lapselle puhutaan hänen elämänsä ensimmäisten vuosien ajan, muodostaa lapsen sisäisen puheen, tavan jolla lapsi, myöhemmin aikuinen puhuu itselleen. Nuoruudessa taas kavereiden, koulun ja harrastusten merkitys kasvaa identiteetin rakentamisessa. Vanhempien tuki, läsnäolo ja ohjaus ovat edelleen hyvin tärkeitä, vaikka perheen kanssa vietettävä aika väheneekin. Identiteetin kehittymisessä tärkeää on, että ihminen pääsee kokeilemaan erilaisia asioita, näkemään mahdollisuuksia, pohtimaan erilaisia ajatusmaailmoja ja valitsemaan niiden väliltä. Vanhempien rooli identiteetin kehityksen alkuvaiheessa onkin tärkeä. Nuori tarvitsee tukea vanhemmiltaan siinä vaiheessa, kun hän murrosiässä alkaa verrata perheen arvoja muun maailman tarjontaan. Vanhempien on tässä vaiheessa ymmärrettävä se, että nuori voi kyseenalaistaa perheen arvot ja tehdä toisenlaisia valintoja kuin he. Nuoruusiän tärkein kehitystehtävä onkin oman identiteetin muodostus.
Vaikka identiteetin muodustus ja muovautuminen kuuluvat vahvasti nuoruusikään, on identiteetti jatkuvassa muutoksessa läpi koko elämän. Käsitys itsestä, omista kyvyistä ja omista heikkouksista muovautuu suhteessa muihin ihmisiin ja ympärillämme oleviin sosiaalisiin verkostoihin. Identiteetti ei näin ollen tarkoita vain käsitystä minusta, vaan myös käsitystä meistä ja teistä. Perusta käsitykselle itsestä luodaan niissä läheisissä ihmissuhteissa, joissa elämme ja kasvamme, kunkin kulttuurin ja aikakauden pohjalta.
Hyvin(pahoin)vointi työssä
Työ ja siinä onnistuminen muodostavat ison osan identiteetistämme, siitä kuka minä olen ja mitä minä teen. Se, että työstä jota teemme tulee identiteettimme, on väistämätöntä. Sen lisäksi että työ parhaassa tapauksessa muodostaa osan identiteetistämme, ja että sen avulla saamme toteuttaa itseämme, sen avulla tienaamme myös palkkamme. Voi sanoa siis että työskentelemme, jotta voimme elää, ja elämme, että voimme työskennellä. Useat meistä viettävät noin kolmasosan päivästään työpaikallaan. Se, että työpaikkamme ja työtehtävämme ovat sellaisia, joiden parissa viihdymme, vaikuttaa suoraan psyykkiseen hyvinvointiimme. Valitettavasti voi työllä tai työpaikalla olla myös vastakkainen vaikutus hyvinvointiimme, epäviihtyisä työpaikka tai työtehtävä josta ei selviydy, voivat myös sairastuttaa.
Mitä haluamme elämältä työnteon lisäksi? Suurin osa ihmisistä haluaa hyvän elämän ja voida hyvin. Työ ja hyvinvointi kuuluvat yhteen, samalla tavalla kuin työ ja pahoinvointi. Työ saa meidät voimaan hyvin, mutta työ voi saada meidät myös voimaan pahoin. Mitkä tekijät vaikuttavat tähän? Jotkut ajattelevat, että pahoinvointia voi välttää jos on tietoinen siihen johtavista tekijöistä. Tietyiltä osin tämä toimii, mutta samanaikaisesti kuulemme kuitenkin uutisia siitä, kuinka työssään viihtyvät ihmiset sairastuvat, vaikka tekevätkin työtä jolle palavat.
Motivaatio tehdä töitä on sekä sisäisesti että ulkoisesti ohjautunutta; ruoka, katto pään päällä, turvallisuus ja sosiaaliset yhteydet, suhteet ja henkilökohtainen kasvu. Motivoivat tekijät ovat pysyneet samoina useiden vuosikymmenten ajan. Tekijät, jotka motivoivat työntekijää ovat siis pysyneet samoina, toisinkuin työelämä.
Sitä mukaan kun elintaso on noussut eikä meidän ole enää tarvinnut taistella ruuasta ja siitä, että saa mahansa täyteen joka päivä, asunnosta ja perheen elättämisestä, ovat myös työntekijöiden vaatimukset tekemästään työstä muuttunut. Tämän voi osittain selittää korkeammalla koulutustasolla, mutta myös yhteiskunnallisilla muutoksilla ja tekniikan kehityksellä. Nuorilla, jotka tänä päivänä astuvat työelämään, on täysin eri motivaatio työnteolle kuin edellisillä sukupolvilla. Vakituinen työpaikka ja kuukausipalkka eivät enää riitä, vaan tämän päivän työntekijät haluavat tehdä työtä jolla on merkitystä.
Kaikella mitä teemme tietoisesti, tavoite tai suunnitelma mielessä, on meille merkitystä. Sen, että on merkityksellistä tekemistä, ei tarvitse tarkoittaa sitä, että koemme työssämme kaiken merkitykselliseksi, vaan ennemminkin että tekemällämme työllä on merkitystä sekä itsellemme että ympärillämme oleville ihmisille. Viktor Frankl, logoterapian perustaja ja psykiatrian professori erottaa kolme eri arvokategoriaa, jotka toimivat elämän merkityksellisyyden lähtökohtina. Frankl ajattelee, että koemme merkitystä saavuttamalla ja kokemalla jotakin ja sillä, että valitsemme itsellemme sopivan asenteen elämää kohtaan. Kuinka tämä sopii yhteen työhyvinvoinnin kanssa? Siten, että kun koemme työmme avulla saavamme aikaan jotain, että tapaamme jonkun tai jotain joka on meille tärkeää, ja kun kohtaamme vastoinkäymisiä, valitsemme nähdä ne mahdollisuuksina oppia ja kehittyä, on meillä mahdollisuus löytää syvempi merkitys työssämme ja elämässä yleisesti.
Ingrid Biese, joka toimii tutkijatohtorina Svenska social- och kommunalhögskolanissa Helsingin yliopistossa, tutkii sitä minkä takia menestyneet miehet ja naiset hyppäävät pois palkkatyöstään. Bieseä haastateltiin Svenska Ylellä ja hän kertoi tutkimuksestaan sekä siitä, miksi tämä aihe on merkityksellinen yhteiskuntakehitykselle juuri nyt. Syy on juuri merkityksen löytämisessä. Biese puhuu ”johdonmukaisesta narratiivista”, tarinasta meistä itsestämme, meille itsellemme ja sen tärkeydestä että tarinassa on punainen lanka. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän identiteettimme on yhtenäinen sen kanssa mitä teemme. Ihmiset tarvitsevat yhteensopivan kokonaisuuden, jotta voivat voida hyvin, sanoo Biese.
Mikä on meidän omalla vastuullamme ja mikä on työnantajan vastuu? Työsuojelulain mukaan tulee työnantajan ja työntekijän yhdessä ylläpitää ja parantaa turvallisuutta työpaikalla. Työnantajan vastuulla on järjestää tarvittavat toimet pitääkseen huolta työntekijän terveydestä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työnantajan vastuulla on pitää huolta, että työtehtävät eivät vahingoita työntekijän terveyttä. Organisaatio ohjaa sitä, kuinka työntekijä jaksaa ja kokee työnsä, ja tässä kohtaa orgnisaation vastuulla on myös käytännössä pitää huolta siitä, että asiat toimivat, koska työkulttuuri on myös tärkeä, sanoo Biese. Useat tutkimukset työkulttuurista ja työhyvinvoinnista osoittavat vahvaa eriytymistä työntekijöiden ja johdon välillä, jolla taas on negatiivista vaikutusta työhyvinvointiin. Näihin kuuluu mm. ylhäältä päin asetetut tavoitteet, kun taas työntekijöiden osallisuus näihin asioihin lisää työhyvinvointia.
Työntekijän omaa vastuuta omasta hyvinvoinnista ei voi ohittaa. Lainsäädännön mukaan on työntekijän vastuulla olla työkykyinen. Jokaisen omalla vastuulla on muuttaa omia olosuhteitaan jos ei ole tyytyväinen omaan tilanteeseensa tai kokee voivansa huonosti. Kuten on kaiken muunkin pahoinvoinnin kohdalla, työntekijän omalla vastuulla on kertoa pahoinvoinnistaan, koska työnantaja ei pysty puuttumaan sellaiseen, josta ei ole tietoinen.
Uupumus ja loppuunpalaminen ovat uusia kansansairauksia. Ehkä olet seurannut Ylen sarjaa ”We can´t do it” tai ”Diagnos duktig”? Molemmat sarjat kertovat siitä, kuinka nuoret naiset sairastuvat ennen kuin he ovat ehtineet edes aloittaa kunnolla työelämää. Tekevätkö he jotain väärin? Eivät tietenkään, sen sijaan systeemissä on vika. Olemme keskellä vaihetta, jossa aikaisempien sukupolvien työkulttuuri, johon kuuluvat kova fyysinen työnteko ja pitkät päivät yhdistyy uuden sukupolven työkulttuuriin, jossa keskeistä on joustavuus, saatavuus ja merkityksellisyys. Kaikkea on liian paljon, vaikka se onkin merkityksellistä. Työelämä tänä päivänä näyttää täysin erilaiselta kuin aikaisemmin, työ on enemmän kuin työpaikka tai se, mitä saa aikaiseksi työpäivän aikana. Työelämä on yhtä kuin sinun elämäsi.
Toivon, että työelämä jatkaa muuttumista 2000-luvun aikana ja että kehitys johtaa humaanimpaan työpolitiikkaan, missä ihmisellä on elämä myös työelämän ulkopuolella, sekä siihen että yhteensopiva tarina saa suuremman merkityksen. Tulevien sukupolvien työelämä tarvitsee enemmän vapautta ja joustavuutta, mutta se tulee todennäköisesti myös tarkoittamaan lisää ja vaativampaa tuottavuutta. Jos nämä asiat ovat sopusoinnussa, on työ ja elämä merkityksellistä.
Nuorten hyvinvointi ja sen tukeminen
Nuoruus on monien muutosten aikaa. Nuori kehittyy niin fyysisesti kuin henkisesti. Kehossa tapahtuu muutoksia, ja se saattaa tuntua yhtäkkiä hyvin vieraalta, kaikkia muutoksia ole helppo hyväksyä. Myös mieli on myllerryksessä, välillä kaikki on hyvin, nuori on iloinen ja onnellinen. Toisessa hetkessä nuoresta taas tulee kiukutteleva, tiuskiva ja vanhemmille huutava lapsi. Usein nuori ei itsekään pysy heittelehtivien tunteiden perässä ja on yhtä hämmentynyt kuin vanhemmatkin. Nuoruus muuttaa sekä nuorta itseään että vanhempia.
Viimeisten vuosien aikana murrosiän alkaminen on aikaistunut lähes kaikissa teollistuneissa maissa. Nuoruus myös kestää kauemmin kuin aiemmin. Nuoruus on epävarmempaa kuin aiempien sukupolvien kohdalla. Yhteiskunta ympärillämme on muuttunut hektisemmäksi ja vaativammaksi. Suuria, omaa tulevaisuutta koskevia päätöksiä on tehtävä entistäkin varhaisemmassa vaiheessa, ja nuorilta vaaditaan suurta vastuunottoa muun muassa opiskeluiden suhteen entistäkin aikaisemmassa vaiheessa.
Samaan aikaan näiden muutosten kanssa olemme saaneet kuulla uutisia eri medioista siitä, kuinka nuorten mielenterveysongelmat ovat kasvaneet. Monissa kunnissa ja kaupungeissa lähetteet nuorisopsykiatriaan ovat kasvaneet lähes räjähdysmäisesti, eikä kaikki apua tarvitsevat saa apua ajoissa. Tästä seuraa syrjäytymistä, nuorten eläköitymistä mielenterveydellisistä syistä ennenkuin työelämä on edes ehtinyt alkaa. Nämä kaikki yhdessä aiheuttavat mittavia kustannuksia yhteiskunnalle. Eri arvioiden mukaan yhden syrjäytyneen nuoren hintalappu yhteiskunnalle on jopa 370 000 euroa. Yksittäiselle ihmisille koituvia kustannuksia ja haittaa voi tuskin rahassa mitata.
Mistä nuorten pahoinvointi johtuu ja mitä sille voi tehdä? Yhtä yksittäistä vastausta kysymykseen ei ole olemassa. Syitä nuorten pahoinvointiin on selvitetty eri tutkimusten ja barometrien avulla. Erityisesti nuorten tyttöjen kohdalla ahdistusta aiheuttaa tulevaisuus, ilmastonmuutos, oma ulkonäkö, vertailu muihin, koulu, arvosanat, onnistumisen paine. Muita syitä pahoinvoinnille nuorten mukaan on vanhempien riidat, ero, huoltajuuskiistat, rahahuolet, sosiaaliset tilanteet, kiire ja stressi, yksinolo. Maaliskuussa julkaistun Nuorisobarometrin mukaan nuoret kokevat turvattomuutta ilmastonmuutoksen, maailmanpoliittisen tilanteen ja terrorismin vuoksi. Nuoret kantavat huolta tulevaisuudesta myös ammatillisesti. Koulutus- ja työelämä ovat valtavassa murroksessa, jonka takia tulevaisuus näyttäytyy nuorille epävarmana.
Työelämän muutos ja hektisyys vaikuttavat nuoriin myös välillisesti vanhempien kautta. Monet nuoret toivat esiin Nuorisobarometrin vastauksissa sitä, kuinka he ikävöivät jatkuvasti työmatkalla olevaa toista vanhempaa, eron takia toisessa kodissa asuvaa vanhempaa, vanhempia jotka asuvat samassa kodissa, mutta eivät ole läsnä. Monet nuoret eivät myöskään halua kertoa ongelmistaan vanhemmille, koska tietävät heidän olevan kuormittuneita jo ennestään.
Nuoruusiän yksi tärkeimmistä tehtävistä on vanhemmista irrottautuminen, ja tämä vaihe saattaa hämmentää nuorta itseäänkin. Tässä vaiheessa kavereiden ja heiltä saadun hyväksynnän tarve kasvaa. Aikaisemmin hyväksyntää kavereilta on haettu lähinnä koulupäivän aikana, mutta sosiaalisen median kautta siitä on tullut ympärivuorokautista. Sosiaalisen median kautta kiusaaminen ja seksuaalinen häirintä ovat myös lisääntyneet, ja erityisesti tytöt kokevat turvattomuutta.
Erityisti tytöt viiltelevät itseään ja pyrkivät sillä tavalla säätelemään ahdistusta. Poikien ja tyttöjen ahdistuneisuus näyttäytyy usein eri tavalla, pojat suuntaavat useammin ahdistuksen ulospäin toimintana kun taas tyttöjen oireilu kääntyy sisäänpäin. Viiltely on usein keino tyhjentää pää ahdistusta aiheuttavista ajatuksista, ja tällä tavalla siirtää henkinen kipu fyysiseksi kivuksi. Viiltely saattaa helpottaa hetkellisesti, mutta se tuo mukanaan yleensä myös syyllisyyttä ja häpeää. Viiltelyyn voi jäädä myös koukkuun, ja joillain siihen liittyy voimakas mielihyvän kokemus. Viiltely leviää helposti kaveripiirissä, sosiaalisen median aikakaudella myös sitä kautta. Toisaalta sosiaalisessa mediassa leviävät myös vinkit siitä, kuinka päästä viiltelystä eroon ja erilaiset nuorten itsensä perustamat vertaisryhmät.
Jotta nuorten pahoinvointiin voidaan vaikuttaa, on tarjottava riittävästi apua ja riittävän matalalla kynnyksellä. Tärkeintä on, että oma perhe ja luonnollinen tukiverkosto ovat riittävästi läsnä nuoren elämässä, ja kuulevat ja näkevät nuoren välillä haastavankin käytöksen taakse. Ahdistuneelle nuorelle tärkeintä on tulla kuulluksi ja nähdyksi. Laajemmassa mittakaavassa meidän vanhempien on myös kannettava vastuumme siitä, minkälaisen tulevaisuuden mahdollistamme ja jätämme lapsillemme.
Apu joka auttaa
Jos voi huonosti, on haettava apua. Tätä fraasia toistan sekä minä että monet muut kohdatessaan apua tarvitsevan henkilön. Mutta avun etsiminen ja saaminen ei ole aina yksinkertaista, ei varsinkaan sellaisen avun joka todella auttaa. Apua on saatavilla monissa eri muodoissa. Sosiaali- ja terveyspalveluissa apu on jaettu kahteen portaaseen, perus- ja erikoissairaanhoitoon. Apua saa myös julkisten palveluiden lisäksi eri yhdistysten, yritysten, organisaatioiden ja valmentajien kautta, jotka kaikki tarjoavat erilaista apua pahoinvointiin.
Hyvän ja huonon, tehokkaan ja tehottoman hoidon eroa voidaan vertailla kahdella tavalla. Avunhakijan oma kokemus hoidon laadusta on yksi tärkeimmistä tekijöistä. Jos koen, että saamani apu on minulle oikeaa ja tukee minua eteenpäin, tuntuu se siinä tapauksessa sekä oikealta että tehokkaalta. Toinen tapa mitata hoidon laatua, on mitata edistymistä, eli sitä kuinka hyvää tai tehokasta hoito on näyttöön perustuen. Näyttöön perustuvat hoitomuodot ovat niitä, joita tulee käyttää terveydenhuollossa. Näyttöön perustuva hoito tarkoittaa sitä, että hoitomuotoa on tutkittu ja se on todettu tehokkaaksi niiden parametrien mukaisesti joilla sitä on tutkittu.
Jos lähtökohtamme hyvän avun määrittelylle on sen objektiivinen mittaaminen, on myös helpompaa tehdä ero hyvän ja huonon hoidon välille. Tämän johdosta on myös helpompi keskittyä tiettyihin menetelmiin ja ottaa ne käyttöön. Tällä tavalla taataan myös mahdollisuus hyvään ja tasavertaiseen hoitoon. Näyttöön perustuva hoito on yleensä hyvää hoitoa. Julkisella sosiaali- ja terveydenhuollolla on suuri vastuu tarjota näyttöön perustuvia hoitomenetelmiä, ja tuloksia tarkasteltaessa on myös selvää, että juuri näihin menetelmiin on panostettava. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että mikään hoitomenetelmä ei saa ihmeitä aikaan, ja myös näyttöön perustuvia hoitomuotoja voidaan käyttää väärin, jolloin hoidosta saattaa olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Tämä tuo meidät takaisin ensimmäisen tekijään eli kokemukseen, henkilön subjektiiviseen arvioon. Haluan laajentaa termin kokemus koskemaan myös henkilökemiaa. Se, että koen tulevani kuulluksi ja validoiduksi vahvistaa minun tunnettani siitä, että saan hyvää hoitoa. Jos henkilökemia minun ja auttajani välillä toimii, tunnen että tulen ymmärretyksi.
Objektiiviset arviot lähtevät menetelmästä, ja jättävät henkilökohtaiset mieltymykset ja henkilökemian huomiotta. Ei ole kuitenkaan olemassa yhtäkään menetelmää, riippumatta kuinka strukturoidusta menetelmästä on kyse, joka voi opettaa täysin samanlaisen suhtautumistavan jokaiselle terapeutille. Se mihin keskitytään, on sen sijaan menetelmän perusfilosofia, tai ajatusmalli. Sillä että yhdistetään filosofia, rakenne ja manuaali, voidaan taata samanlainen hoitomenetelmä, jonka pitkällä aikavälillä voidaan todeta olevan tehokas.
Nimikesuojatut ammatit ja näyttöönperustuvat menetelmät ovat kaksi tekijää, jotka ennustavat hyvää hoitoa, mutta eivät kuitenkaan takaa sitä. Kaikissa ammattiryhmissä on henkilöitä, jotka eivät ammattitaidostaan huolimatta tarjoa hyvää hoitoa. Sekä koulutus että kokemus vaikuttavat siihen, että apu on enemmän tai vähemmän tehokasta, mutta henkilökohtainen kokemus vaikuttaa siihen, onko avusta pitkällä aikavälillä apua vai haittaa.
Tämä teksti käsittelee suurimmaksi osaksi hoitoa josta tavalla tai toisella on apua jos voi huonosti, ja vaikka tämä lähtökohta on minulle luonnollista, voi se jollekin toiselle tuntua vieraalta ajatukselta. Apu voi tulla useissa eri muodoissa, kuten jo aiemmin totesin. Valmentajat, nuoriso-ohjaajat, resurssihenkilöt, tukihenkilöt, extra aikuiset… Lista on pitkä ja siihen mahtuvat erilaiset auttamisen muodot ja tuet, joita tänäpäivänä on tarjolla. Mikään näistä yllämainituista auttamisen muodoista ei ole huonoa apua, enemminkin kaikki apu on tarpeellista, jos siis itse kokee että siitä on apua. On tärkeää mainita myös, että apua joka ei ole virallista hoitoa, ei seurata eikä tarkisteta, eikä myöskään säännellä. Lehdistä olemme saaneet lukea, kuinka eduskunnassa on keskusteltu siitä, että olisi tarpeellista asettaa lakia, jotta puoskarointia ei hoidon piirissä tapahtuisi. Tarvetta tälle löytyy, koska kaikilla apua tarjoavilla tahoilla ei ole tarpeellista osaamista tai hoitoa annetaan vääristä lähtökohdista käsin. Puoskarointilaki ei kuitenkaan takaa sitä, että huono apu katoaa.
Myytti siitä, että keskustelu ei voi vahingoittaa tai että liikaa hoitoa ei voida antaa, kukoistaa ja voi hyvin edelleen. Valitettavasti apu voi kuitenkin pahentaa ongelmaa ja aiheuttaa jopa sairastumisen psyykkisesti. Se mikä voi mennä vikaan on, että ammattitaidoton auttaja vahvistaa vääriä asioita, tai työskentelee maalaisjärkeen perustuen sellaisissa tapauksissa, joissa tarvitaan ammattiapua. Puhuminen ei ole koskaan väärin, mutta henkilön aktiivinen ohjaaminen johonkin tiettyyn suuntaan, ilman että itse edes tietää syitä ohjaamiseen, on harvoin viisasta.
Jos voi huonosti, on haettava apua. Se minkälaista apua kukakin tarvitsee, vaihtelee paljon. Jos voi huonosti elämänkriisin tai muun arkipäiväisemmän huolen takia, tarjoaa oma tukiverkosto yleensä parhaan avun. He tuntevat sinut, ja sinä tunnet heidät. Jos pelkää sairastuvansa johonkin sairauteen, tai jos ongelmat ovat vaikeita ja niitä on monia, on ammattiapu yleensä suositeltavaa. Myös ammattiavun piirissä on hyvä ottaa mukaan oma tukiverkosto, jotta saa tukea omalle kertomukselleen, jotta voi kysyä kysymyksiä saamaansa hoitoon liittyen ja jotta avun tuominen ammattilaisen luota omaan arkeen käy helpommin. Tämä on myös avain hyvään apuun. Huolimatta siitä, minkälaista apua saat tai minkälaisia ammatillisia satsauksia tehdään, mikään ei muutu tunnin tapaamisen aikana viikossa. Jos hoito sen sijaan vakiinnutetaan osaksi omaa ympäristöä ja arkea, on edellytykset sille, että kokee saavansa hyvää hoitoa suuremmat. Hoidon ulkoistaminen ei myöskään aina ole tarpeellista, usein voimavarat ja työkalut auttamiseen löytyvät omasta tukiverkostosta. Joskus kuitenkin voi olla niin, että tarvii opasta tai heijastuspintaa omille ajatuksille, jotta löytää taas sen mitä tarvitsee ja voi tuntea itsesi vahvaksi.
Menetelmä on työkalu, terapeutti on työkalu, samoin myös lääkkeet ovat työkalu. Kaikki yhdessä muodostavat hyvän työkalupakin, avun, mutta tärkeintä on kuitenkin, että opit käyttämään niitä.
Miksi yhdestä kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta raportointi Porvoon poliisiampumisiin liittyen, joiden takia kaksi veljestä on vangittuna poliisien tapon yrityksestä. On ollut myös vaikea välttää raportointia liittyen veljesten historiaan ja lapsuuden tuttavien kommenteihin siitä, että he “eivät ole yllättyneitä” tapahtumista.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan spekuloida sitä, mikä sai aikaan nämä tapahtumat, se on poliisien ja syyttäjien tehtävä. Tämän tekstin tarkoitus ei ole myöskään olla “tell-tale” kauheista teoista. Sen sijaan haluan herättää kysymyksen siitä, mitä tällaisten tekojen takana on, ei pelkästään näiden tapahtumien, vaan yleisesti vastaanvanlaisten traagisten tapahtumien.
Viime vuosien aikana on tasaisin väliajoin tullut esiin hirvittäviä tekoja, joissa rikoksentekijä (joista suurin osa on ollut miehiä), on päättänyt ottaa muiden hengen. Yleensä ensimmäisissä raportoinneissa yhteistä on ollut se, että kaikki ovat olleet “yllättyneitä” eikä kukaan ole “osannut ajatella tällaista”, ja että tekijä oli kuin “kuka tahansa meistä”. Kun raportointi etenee, tulee eteen yleensä samanlaisia kommentteja kuten Porvoon tapauksessakin, että ihmiset “eivät ole yllättyneitä” ja että tekijöiden “olisi pitänyt saada apua”. Mistä siis johtuu, että tällaisia tekoja kaikesta huolimatta tapahtuu, että kukaan ei ehdi reagoida ajoissa, tai jos on reagoitu, apu tai ennaltaehkäisevät toimet eivät ole auttaneet?
Jotta aihetta voi tarkastella lähemmin, on mentävä aina lapsuuteen saakka, koska suuri osa siitä, kuinka hahmotamme ja ymmärrämme maailman, syntyy lapsuutemme tapahtumien ja kokemusten pohjalta. Historiamme huomioon ottaminen on tärkeää myös siitä syystä, että suuri osa niistä ihmisistä jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä muille ihmisille ja ihmisyydelle yleisesti, on kantanut tapahtumiin johtavaa vihaa ja raivoa aina lapsuudestaan saakka. Kyseessä on saattanut olla koulukiusaaminen, vihamielinen vanhemmuus tai väkivalta. Mikään näistä ei tietenkään oikeuta tekoja, mutta tämä on kuitenkin tarpeen pitää mielessä jotta kysymyksessä pääsee eteenpäin. Mikä siis saa aikaan sen, että toisesta kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Joukossamme on paljon ihmisiä, jotka ilmaisevat synkkiä ajatuksiaan kirjoittamisen tai taiteen avulla, ja jopa keskusteluissa. Onko tämä vaarallista? Entä miten on heidän laita, jotka ovat kiinnostuneita kauhuelokuvista, sotaelokuvista tai väkivaltaisista peleistä? On selvää, että tällaiset yhteydet eivät tutkimusten mukaan johda siihen, että ihmisestä tulisi rikollinen.
Valitettavasti kansallinen keskustelu on kääntynyt suuntaan, josta ei ole apua – me keskitymme väkivallan kriminalisointiin, rangaistusten koventamiseen ja tietoisuuden lisäämiseen väkivallasta – mutta nämä yksin eivät tule saamaan aikaan muutosta. Yleinen keskustelu loppuu siihen, mistä sen oikeastaan pitäisi alkaa, rikollisista.
En halua missään nimessä ottaa rikollisten puolta tai puolustella heidän tekojaan, vaan kiinnittää huomion siihen, mikä oikeastaan on pielessä. Nykyään on huomattavissa kaava, jossa yhä useammat tekevät hirvittävämpiä tekoja, suurin osa heistä joutuu vastaamaan teoistaan mutta oikeastaan mikään ei muutu. He saavat hoitoa, mutta eivät tarpeeksi tehokasta, tulevia rikoksentekijöitä ei tunnisteta ja väkivallan teot jatkuvat. Koko järjestelmä on lamaantunut.
Jos meillä on epäilys, että henkilö saattaa syyllistyä hirvittäviin tekoihin, voimme aina yrittää ylipuhua häntä hakemaan apua. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä henkilö ei ota apua vastaan, sillä henkilöillä joilla on antisosiaalisia piirteitä, ei ole tarvetta ottaa apua vastaan, eivätkä he ole halukkaita muuttamaan itseään. Voimme ilmoittaa heidät poliisille, mutta sekään ei takaa sitä, että teko jää tekemättä.
Meidän tuleekin auttaa ihmisiä pois heidän omista maailmoista, missä nämä tuhoisat perusarvot pääsevät kasvamaan, meidän tulee ottaa ihmiset mukaan ja tarjota heille mahdollisuuksia saada uusia näkökulmia elämään. Kaikki tämä on mahdollista, menetelmiä tämän aikaansaamiseksi löytyy. Yksi näistä menetelmistä on HOT-menetelmä (Hyväksymis- ja omistautumisterapia), jota on käytetty useissa instituutioissa Yhdysvalloissa ja tutkimusten tulokset ovat olleet positiivisia. Aggressiivisuus on vähentynyt niiden henkilöiden keskuudessa, jotka ovat käyneet läpi tämän hoidon. Tähän saakka tehdyt metoditutkimukset on tehty ihmisillä, jotka on jo luokiteltu rikollisiksi, ja vaikka tutkimukset osoittavatkin hyviä tuloksia mm. vähentyneen aggressiivisuuden osalta, ei tämä minun maailmassani riitä. Jos haluamme, että näitä rikoksia ei tapahtuisi lainkaan, ei riitä että he, jotka ovat jo syyllistyneet rikoksiin eivät saa mahdollisuutta toistaa rikoksia.
Kaikki tähän saakka kirjoittamani koskee aikuisia, tai lähes aikuisia, jotka tekevät rikoksia. Eikö todella ole mitään mitä voisimme tehdä ennen kuin heistä tulee aikuisia? Ja kyllä, juuri siihen meidän pitäisi panostaa. On täysin mahdotonta sanoa varmuudella mikä tekee ihmisestä rikollisen. Tiedämme kuitenkin, että suurin osa rikoksen tekijöistä on altistunut traumaattisille kokemuksille lapsuudessaan, ja heillä on oma kokemus uhrina olemisesta. Tiedämme myös että suurimmalla osalla on interpersoonallisia ongelmia. Onko olemassa keinoa huomata heidät aikaisemmin? Jos kysymme lapsilta, olen melko varma että jokaisesta lapsiryhmästä löytyy lapsi, joka valehtelee, keksii tarinoita, vahingoittaa muita jollain tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi rikollisia, sen sijaan nämä ovat merkkejä lapsesta, jolla on interpersoonallisia ongelmia. Emme voi kuitenkaan erottaa sitä, kenestä kasvaa rikollinen ja kenestä kasvaa uhri. Voimme sen sijaan ottaa kaikki lapset mukaan ja työskennellä heidän kanssaan tasavertaisesti ja tällä tavalla tarjota yhdenvertaista kasvatusta kaikille. Koska siitä kaikki lähtee. Lapsella, joka on saanut harjoitella tunteiden ilmaisua ja sosiaalisia valmiuksia hyvin pienestä lähtien, on paremmat mahdollisuudet ratkaista konflikteja puhumalla ja vähemmän psyykkisiä ongelmia.
Tämän vaikeampaa se ei ole. Mikä siis on syynä siihen, että näitä hirvittäviä tekoja edelleen tapahtuu? Koko teksti on käsitellyt rikollisia, mutta emme saa unohtaa uhreja. Tutkimukset osoittavat, että heillä jotka ovat altistuneet väkivallalle, hyväksikäytölle tai rikoksille, on suurempi riski sairastua psyykkisiin tai somaattisiin sairauksiin. Heillä on myös suurempi riski ajautua yhteiskunnan ulkopuolella, työttömiksi, asunnottomiksi ilman sosiaalista verkostoa. Uhrit tarvitsevat myös riittävästi tukea jotta voivat elää täyttä elämää.
Palataksemme kysymykseen siitä, miksi toisista kasvaa rikollisia ja toisista uhreja, voimme todennäköisesti vastata muotoilemalla kysymyksen uudestaan. Uhrista kasvaa rikollinen, mutta kenestäkään ei kasva uhria, eikä kukaan ei voi ennustaa kenestä tulee uhri.