Nepsy-arki pandemian aikana
Kuluneen vuoden aikana lähes jokaisen arki on muuttunut meitä koettelevan pandemian seurauksena. Useasti olemme kuulleet toistettavan, että elämme historiallisia aikoja, ja näin todella on, kukaan meistä tuskin osasi odottaa niitä toimenpiteitä, joita kuluneen vuoden aikana on otettu käyttöön tai sitä, kuinka ne ovat vaikuttaneet meidän arkeemme.
Syksyn aikana olemme saaneet kuulla useasti kuinka ihmiset ovat epätoivoisia, surullisia ja väsyneitä, koska arkeamme rajoitetaan emmekä pysty näkemään läheisiämme ja viettämään aikaa yhdessä kuten ennen. Tämä on täysin luonnollinen reaktio tunteiden ollessa vahvoja ja kun huomaamme, että olemme menettäneet jotain.
Ihminen on sosiaalinen olento, meidän olemassa olomme perustuu yhdessä oloon ja vuorovaikutukseen, ja juuri tästä syystä niin moni meistä on erityisen hukassa nyt. Ne ihmiset jotka ovat esillä tällä hetkellä ovat ihmisiä, joita pidämme vahvoina. Heillä on verkostoa, he luovat uusia rutiineja, struktuureja ja löytävät uusia tapoja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ja silti he taistelevat.
Pandemian seurauksista ja vaikutuksista keskusteltaessa on yksi ryhmä ollut kokonaan poissa julkisesta keskustelusta, ja se on ryhmä johon kuuluvat he, joilla on neuropsykiatrinen oirekuva. Neuropsykiatrinen oirekuva, tai lyhyemmin nepsy, on yhteisnimitys diagnooseille jotka kuuluvat neuropsykiatrisen kirjon häiriöihin. Tunnetuimmat näistä ovat ADHD, ADD, autisminkirjonhäiriö ja Tourette. Kaikki nämä toiminnanhäiriöt pitävät sisällään sen, että aivoissa on rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, joiden seurauksena maailma koetaan erilaisena ja henkilön oma toiminta on myös erilaista. Nepsy-diagnoosit ovat synnynnäisiä ja kroonisia, vaikka oireilla onkin tapana vaihdella elämän aikana.
Kaikilla näillä eri diagnooseilla on erilaiset oireet. Esimerkiksi ADHD ja ADD aiheuttaa vaikeuksia tarkkaavaisuudessa, impulssinkontrollissa ja aktivaation hallinnassa. Autismikirjonhäiriössä on pysyviä rajoituksia kyvyssä sosiaaliseen kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen sekä rajoitettuja ja toistuvia malleja mielenkiinnonkohteissa, aktiviteeteissa ja käyttäytymisessä. Tämän lisäksi on olemassa komorbideetti eri häiriöiden sekä psyykkisen sairastuvuuden välillä. Tämä johtuu jatkuvasta aistien kuormituksesta, jolle neuropsykiatrista arkea elävä altistuu.
”Huono äiti” –yhteisön sivulta löytyy puhutteleva teksti nepsy-perheen arjesta pandemian aikana: “Nepsyperheen hätähuuto korona-arjesta" https://www.huonoaiti.fi/nepsyperheen-hatahuuto-korona-arjesta/ .
”Kuinka selviämme tästä?” on kysymys monissa nepsy-perheissä. Kuinka selviämme arjesta, kun kaikki rutiinit ja struktuurit muuttuvat, kun nopeita päätöksiä tehdään jopa kansallisella tasolla saakka, kun terapiat jäävät tauolle rajoitusten takia, kun tuen tarve arvioidaan uudelleen rajoitusten takia? Kuinka selvitä arjesta, joka jo nyt on murtumisvaarassa?
Kaikki kamppailevat, mutta nepsy-perheet kamppailevat enemmän. Moni meistä näkee valoa tunnelin päässä kun rokotukset covid19-virusta vastaan ovat päässeet alkuun, ja paluu normaaliin arkeen alkaa näyttää mahdolliselta. Toivoa on myös nepsy-perheissä, vaikka heidän toivonsa näyttääkin hieman erilaiselta. Tavallinen arki on arki, joka on täynnä rutiineita, struktuuria ja usein myös ulkopuolista tukea. Ulkopuolinen tuki saattaa kuulostaa kummalliselta: ”Täytyy vain sopeutua, meidän on myös täytynyt ottaa enemmän vastuuta”, ajattelee varmasti moni vanhempi.
Enemmän vastuuta ei nepsy-perheessä aina ole mahdollista. Kaikilla vanhemmilla on vastuu lapsensa elämästä ja hyvinvoinnista, mutta vastuuta lapsen hoidosta, koulunkäynnistä ja ystävyyssuhteista ei voi laittaa yksin vanhempien harteille. Nepsy-arki tarvitsee ulkopuolista tukea, jotta vanhempi jaksaa jatkaa vastuun ottamista niin paljon enemmän kuin moni muu vanhempi.
Tämän tekstin avulla haluamme muistuttaa, että kaikkien arki ei ole samanlaista, haluamme muistuttaa että apua on voitava pyytää ja apua on voitava saada. Haluamme muistuttaa että joka 10. ihmisellä on nepsy-diagnoosi, ja että se tulee ottaa huomioon. Haluamme tuoda esiin, että tukea löytyy.
Tietoa tuesta:
Käypä hoito –suositus suosittelee keskeisiksi hoitomenetelmiksi lapsille ja nuorille, joilla on ADHD-diagnoosi (https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=khp00071&p_teos=khp&p_osio=109&p_selaus=#s7) psykoedukaation, psykososiaaliset tukimuodot, muut tukimuodot arkeen, esim. pidennetty oppivelvollisuus, mahdollisuus tukeen päivähoidossa ja koulussa sekä tarvittaessa lääkehoidon.
Psykososiaalisen tuen tulisi lasten ja nuorten kohdalla olla käyttäytymisterapiaa, myös ryhmämuodossa toteuttuna, sekä vanhempainohjausta. Tarvittaessa voidaan tarjota myös ergoterapiaa. Neuropsykiatrista valmennusta suositellaan myös 11.4.2019 tehdyn hoitosuosituksen päivityksen jälkeen.
Neuropsykiatrinen valmennus on tukimuoto, joka on kehitetty henkilöille, jotka yrittävät löytää paikkansa neuropsykiatrisessa arjessa, ja tukea voidaan tarjota myös lähiomaisille ja verkostolle. Valmennuksessa käytetään apuna reflektoivaa ja ratkaisukeskeistä keskustelua, jonka avulla pyritään löytämään yksilöllisiä ratkaisuja, joiden avulla keskitytään rakentamaan nepsy-henkilön arkea tukevia struktuureita ja rutiineja sen sijaan että yritetään saada nepsy-henkilöä sopeutumaan heille ylivoimaiseen arkeen. Valmennus voi myös toimia lähiomaista tukevana tukimuotona, esimerkiksi vanhemmalle, joka usein on haavoittuvassa asemassa.
Nepsy-vanhempi on koko ajan valmiudessa, valmiina taistelemaan lapsen oikeuksien ja toimivan yhteiskunnan puolesta, samalla kun käy kovimmat taistelut kotona ottaessaan vastaan lapsen tunnepurkauksen sen jälkeen kun lapsi on yrittänyt koko koulupäivän ajan sopeutua vallitseviin muotteihin. Se että saa puhua, saa osakseen ymmärrystä ja kannustusta jaksaa eteenpäin voi olla juuri se, mikä antaa voimia jaksaa eteenpäin ja antaa voimia olla se vanhempi, joka täytyy olla.
Sosiaalinen älykkyys – empatia = aggressio?
Ihminen on sosiaalinen eläin ja tarvitsee tietyn määrän sosiaalista älykkyyttä pystyäkseen vuorovaikutukseen muiden kanssa. Sosiaalinen älykkyys on Edward Thorndiken mukaan ”kapasiteetti ja kyky selvitä ja ymmärtää miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä- toimia järkevästi ihmissuhteissa”. Sosiaalinen älykkyys on vanha termi, jonka Thorndike löysi jo vuonna 1920. Siitä huolimatta hän ei pystynyt kollegoineen todistamaan, että sosiaalinen älykkyys on mitattava ominaisuus ja niin termi unohtui. Muutama vuosikymmen sitten kiinnostus aiheeseen nousi uudelleen, ja aiheesta tehtiin uusia tutkimuksia.
Sosiaalista älykkyyttä ei pidä sekoittaa empatiaa, eikä myöskään empatiaa tule sekoittaa sympatiaan, koska ne kaikki ovat toisistaan eroavia käsitteitä. Titchener käytti empatian käsitettä ensimmäisen kerran jo vuonna 1909. Empatia ja sympatia tarkoittavat eri asioita, vaikka niitä käytetäänkin usein päällekkäin. Sympatia voidaan nähdä usein empatian seurauksena. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalinen älykkyys ja empatia korreloivat keskenään, jos otetaan pois empatia, on aggressiolla taipumus nousta ja toisaalta taas jos empatia lisääntyy, aggressio vähenee.
Optimaalinen ikä sosiaalisen älykkyyden mittaamiselle näyttää olevan 11-12 vuotta. 11-12 –vuotiaana lapset ovat saavuttaneet ajattelussaan sen tason, jossa he pystyvät ottamaan huomioon kolmannen henkilön näkökulman, sekä pystyvät selviytymään tilanteista ottamalla huomioon sosiaalis-symbolisen perspektiivin. Tässä iässä lapset hakeutuvat pieniin läheisiin ryhmiin, jossa he oppivat paljon symboliikkaa.
Kuinka sosiaalinen älykkyys, empatia ja epäsuora aggressio liittyvät sitten toisiinsa? Kaukiainen ym. ovat tutkineet kuinka sosiaalinen älykkyys on yhteydessä epäsuoraan aggressioon sekä sitä, voiko empatia estää aggressiivista käyttäytymistä. Heidän tutkimuksensa osoitti tämän pitävän paikkansa. Tutkimuksen jälkeen kiinnostus heräsi sitä kohtaan, kuinka sosiaalinen älykkyys ja empatia liittyvät konfliktikäyttäytymisen eri muotoihin. Sosiaalinen älykkyys korreloi kaikkien konfliktikäyttäytymisen muotojen kanssa, niin aggressiivisuuden kuin rauhanomaisuuden kanssa. Kun empatia otetaan pois, kasvaa aggressiivinen käyttäytyminen kun taas rauhanomaiset konfliktin ratkaisukeinot ja vetäytyminen vähenevät. Empatialla ja rauhanomaisilla konfliktin hallinnankeinoilla on siis vahva yhteys.
Tämän lisäksi tutkimus osoitti, että edistyneempien aggressiivisuuden muotojen, kuten epäsuoran aggression hallitseminen, vaatii suurempaa sosiaalista älykkyyttä.
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että sosiaalista älykkyyttä vaaditaan sekä aggressiivisessa että rauhanomaisessa käyttäytymisessä. Aggressiivisen käyttäytymisen muodoista epäsuora aggressio vaatii eniten sosiaalista älykkyyttä, kun taas verbaalisessa aggressiossa sitä tarvitaan vähemmän ja fyysisessä aggressiossa kaikista vähiten. Tämä kuvio on myös nähtävillä, jos mietitään lapsen eri kehitysvaiheita; sitä mukaa kun sosiaalinen älykkyys kasvaa ikävuosien mukaan, muuttuu myös aggression muoto. He, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa, käyttävät aggression eri muotoja. Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että empatiaa harjoittamalla vähenee aggressiivinen käyttäytyminen.
Tunteenpurkaukset eri ikävaiheissa
Se, että lapset saavat kiukkukohtauksia ei ole mikään uutinen. Lähes jokainen jonka ympärillä on lapsia, joka työskentelee lasten kanssa tai liikkuu ihmisten seassa, on varmasti huomannut että erityisesti 4-6 vuotiailla lapsilla on taipumus saada aikuisten silmin katsottuna suhteettoman suuria tunteenpurkauksia, erityisesti jos eivät saa jotain mitä haluavat, kun ovat väsyneitä tai nälkäisiä, tai kun joku nyt vain sattuu olemaan vialla.
Kiukkukohtaus on termi, jota yleensä käytetään kontrolloimattomasta tunteenpurkauksesta. Lasten kiukkukohtaukset ovat suhteellisen tunnettuja ja luonnollinen osa kehitystä. Kiukkukohtaukset liitetään uhmaikänäkin tunnettuun ikävaiheeseen lapsen kehityksessä, eikä kiukulla tässä kohtaa ole mitään tekemistä tunteiden kanssa. Sen sijaan kyse on kykenemättömyydestä käsitellä vahvoja tunteita. Aggression kehityksen teorian mukaan aggressiivinen käyttäytyminen muuttuu sitä mukaa kun lapsi kehittyy ja alkaa ymmärtämään sosiaalisia normeja. Fyysinen aggressio on vahvimmillaan ennenkuin lapsi on oppinut puhumaan, kun taas verbaalinen aggressio kasvaa sitä mukaa kun kieli kehittyy. Kun lapsen kyky ymmärtä sosiaalisia normeja kehittyy, muuttuu aggressio myös epäsuoremmaksi, jotta lapsi ei joudu ulos ryhmästä. Lasten aggressio on korkeimmillaan yleensä noin 3-4 –vuotiaana ja 6-7 –vuotiaana, koska suurin osa aggression muodoista on esillä yhtäaikaa näissä ikävaiheissa.
Kirjoitimme aikaisemmin siitä, kuinka kohdata lapsen kiukku. Löydät kirjoituksen vähäeleisestä kohtaamisesta täältä: https://www.broena.fi/vahaeleinen-kohtaaminen/. Vähäeleisen kohtaamisen avulla voi ennakoida, käsitellä ja estää ongelmakäyttäytymistä. Vähäeleisen kohtaamisen avulla lähdemme siitä, että huomio keskitetään siihen, mihin voi vaikuttaa jotta tilannetta voi muuttaa, ja sen jälkeen kontrolloida itseään, jotta voi auttaa toista saamaan takaisin oman itsekontrollin. Menetelmä on erinomainen, erityisesti jos haluaa vähentää ongelmakäyttäytymistä lasten tai vanhempien ihmisten kohdalla, joilla on erilaisia toiminnankyvyn vaikeuksia, jotka tekevät tunteiden hallinnan vaikeammaksi.
Mitä jos menetelmää käyttää aikuisiin, joiden pitäisi pystyä säätelemään tunteitaan itse, tekeekö jotain väärin? Ei. Vähäeleinen kohtaaminen sisältää myös sen, että se estää tunteiden leviämisen, sen että tunnetila tarttuu. Jos kohtaan hermostuneen henkilön, tilanne tuskin paranee sillä, että myös minä hermostun ja tulen vihaiseksi. Painotan myös vielä sitä, että vähäeleinen kohtaaminen ei tarkoita sitä, selitän kiukkukohtauksen pois tai lakaisen sen maton alle, vaan sitä, että otan vastuun siitä mihin itse voin vaikuttaa. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa omiin ajatuksiini, tunteisiini ja toimintaani. Muiden ajatukset, tunteet tai toiminta eivät ole minun vastuullani, mutta sen kautta, että kannan vastuuni itsestäni voin myös auttaa toista saamaan oman kontrollin takaisin, ilman että hän menettää itsekunnioituksen.
Vähäeleinen kohtaaminen on humaani ja kunnioittava menetelmä. Teemme mitä voimme itsellemme ja autamme toista kun siihen pystymme.
Entä miten kohdata aikuinen, jolla on tunnepurkaus tai joka käyttäytyy vihaisesti? Aikuisten tunnepurkauksissa on kyse samasta asiasta kuin lasten tunnepurkauksissa. Myös aikuiset huutavat, uhkailevat, kiroilevat, vetävät esiin vanhoja vääryyksiä, valittavat, vaativat vastausta enemmin kuin odottavat sitä, ja pahimmassa tapauksessa lyövät, potkivat, heittelevät tavaroita ja vahingoittavat muita ihmisiä fyysisesti.
Heidän kohdallaan käytetään samaa kohtaamistapaa kuin lasten kohdalla. Pysy itse rauhallisena, tunnepurkauksen kourassa olevan ihmisen kanssa ei pysty keskustelemaan, odota sen sijaan että pahin tunnepurkaus on mennyt ohitse. Jos tilanteeseen liittyy vaaraa, soita apua hälytyskeskuksen kautta. Aikuisen ihmisen kontrolloimaton ja vaarallinen käyttäytyminen ei ole sinun vastuullasi. Jos tilanne ei aiheuta vaaraa sinulle tai tunnepurkauksen vallassa olevalle henkilölle, näytä että ymmärrät mutta aseta samalla rajat. Anna myös tilaa ja vältä vastaamasta tunnelatautuneeseen käytökseen. Tunnepurkaus on interaktiivista käyttäytymistä, mikä tarkoittaa sitä, että se menee ohi jos tunnepurkauksen saanut henkilö ei saa vastausta provosoivalle käytökselleen. Joskus se tapahtuu nopeammin, joskus se kestää hetken. Tunnepurkaus saattaa olla myös reaktio siihen, että henkilö tuntee itsensä nurkkaan ahdistetuksi, ja kun peräännyt, saattaa tunnepurkaus mennä ohi. Ota vastuu omasta toiminnastasi siten, että annat tilaa sen sijaan että pyydät tunnepurkauksen vallassa olevaa perääntymään.
Lapset, joiden tunteita ei kuulla eikä kohdata, oppivat piilottamaan vihan tunteensa, oppivat häpeämään tunteitaan ja selittämään pois negatiivisia tunteitaan. Heistä tulee myös ei-resilienttejä lapsia. Psykologinen joustavuus tarkoittaa kykyä palautua tapahtumasta, joka on aiheuttanut suuria tunteita sekä kykyä selviytyä vaikeuksista. Yksinkertaisesti sanottuna, psykologinen resilienssi on perusta sille, että selviämme elämästä ja sen tuomista haasteista ja voimme hyvin. Kyse on siis hyvin tärkeästä kyvystä.
Ei-resilienteistä eli psykologisesti joustamattomista lapsista kasvaa psykologisesti joustamattomia aikuisia. Näillä aikuisilla on vaikeuksia käsitellä omia tunteitaan, he kohdistavat tunteensa muihin, heillä on kohtuuttomia vaatimuksia, eivätkä he pysty ottamaan vastuuta omista teoistaan. Se voi myös johtaa siihen, että aikuisesta tulee liikkumaton, passiivinen. Mikään näistä toimintatavoista ei ole toivottavaa.
Mikä on siis vihaisuuden ja kohtuuttoman tunnepurkauksen ero? Ero on tunteessa ja toiminnassa. Viha on tunne, tunnepurkaus on toiminta. Kaikilla on oikeus olla vihainen, riippumatta iästä, taustasta, sukupuolesta. Kaikki tulevat vihaisiksi. On kuitenkin kohtuutonta kohdistaa viha muihin, ainakin jos siitä tulee tapa. Me olemme kuitenkin vain ihmisiä, kaikki meistä käyttäytyy välillä tavalla, jonka tiedämme olevan väärä. Samalla tavalla kuin lasten kohdalla, tapahtuu se usein kun olemme väsyneitä, nälkäisiä, stressaantuneita tai meillä muuten vain on huono päivä. Pyydä anteeksi jos näin tapahtuu, ota vastuu teoistasi ja anna mallia lapsillesi tai muille ihmisille ympärilläsi. Sinä voit auttaa muita rakentamaan psykologista joustavuutta.
Aikuisten tunnepurkausten käsitteleminen ei ole helppoa, varsinkaan jos kyseessä on aikuinen joka on sinulle läheinen, sinun sukulaisesi, vanhempaisi, sisaresi tai kumppanisi. Sinun vastuullasi on suojella itseäsi ja kohdata kyseinen ihminen. Sinun vastuullasi ei koskaan ole muuttaa tällaisen ihmisen käyttäytymistä. Jos ihminen, jonka käyttäytymisestä olet huolissasi, ei ole halukas muuttamaan käyttäytymistään, on sinun ainut vastuusi suojella itseäsi.
Miksi yhdestä kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta raportointi Porvoon poliisiampumisiin liittyen, joiden takia kaksi veljestä on vangittuna poliisien tapon yrityksestä. On ollut myös vaikea välttää raportointia liittyen veljesten historiaan ja lapsuuden tuttavien kommenteihin siitä, että he “eivät ole yllättyneitä” tapahtumista.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ole kuitenkaan spekuloida sitä, mikä sai aikaan nämä tapahtumat, se on poliisien ja syyttäjien tehtävä. Tämän tekstin tarkoitus ei ole myöskään olla “tell-tale” kauheista teoista. Sen sijaan haluan herättää kysymyksen siitä, mitä tällaisten tekojen takana on, ei pelkästään näiden tapahtumien, vaan yleisesti vastaanvanlaisten traagisten tapahtumien.
Viime vuosien aikana on tasaisin väliajoin tullut esiin hirvittäviä tekoja, joissa rikoksentekijä (joista suurin osa on ollut miehiä), on päättänyt ottaa muiden hengen. Yleensä ensimmäisissä raportoinneissa yhteistä on ollut se, että kaikki ovat olleet “yllättyneitä” eikä kukaan ole “osannut ajatella tällaista”, ja että tekijä oli kuin “kuka tahansa meistä”. Kun raportointi etenee, tulee eteen yleensä samanlaisia kommentteja kuten Porvoon tapauksessakin, että ihmiset “eivät ole yllättyneitä” ja että tekijöiden “olisi pitänyt saada apua”. Mistä siis johtuu, että tällaisia tekoja kaikesta huolimatta tapahtuu, että kukaan ei ehdi reagoida ajoissa, tai jos on reagoitu, apu tai ennaltaehkäisevät toimet eivät ole auttaneet?
Jotta aihetta voi tarkastella lähemmin, on mentävä aina lapsuuteen saakka, koska suuri osa siitä, kuinka hahmotamme ja ymmärrämme maailman, syntyy lapsuutemme tapahtumien ja kokemusten pohjalta. Historiamme huomioon ottaminen on tärkeää myös siitä syystä, että suuri osa niistä ihmisistä jotka ovat aiheuttaneet kärsimystä muille ihmisille ja ihmisyydelle yleisesti, on kantanut tapahtumiin johtavaa vihaa ja raivoa aina lapsuudestaan saakka. Kyseessä on saattanut olla koulukiusaaminen, vihamielinen vanhemmuus tai väkivalta. Mikään näistä ei tietenkään oikeuta tekoja, mutta tämä on kuitenkin tarpeen pitää mielessä jotta kysymyksessä pääsee eteenpäin. Mikä siis saa aikaan sen, että toisesta kasvaa rikollinen ja toisesta uhri?
Joukossamme on paljon ihmisiä, jotka ilmaisevat synkkiä ajatuksiaan kirjoittamisen tai taiteen avulla, ja jopa keskusteluissa. Onko tämä vaarallista? Entä miten on heidän laita, jotka ovat kiinnostuneita kauhuelokuvista, sotaelokuvista tai väkivaltaisista peleistä? On selvää, että tällaiset yhteydet eivät tutkimusten mukaan johda siihen, että ihmisestä tulisi rikollinen.
Valitettavasti kansallinen keskustelu on kääntynyt suuntaan, josta ei ole apua – me keskitymme väkivallan kriminalisointiin, rangaistusten koventamiseen ja tietoisuuden lisäämiseen väkivallasta – mutta nämä yksin eivät tule saamaan aikaan muutosta. Yleinen keskustelu loppuu siihen, mistä sen oikeastaan pitäisi alkaa, rikollisista.
En halua missään nimessä ottaa rikollisten puolta tai puolustella heidän tekojaan, vaan kiinnittää huomion siihen, mikä oikeastaan on pielessä. Nykyään on huomattavissa kaava, jossa yhä useammat tekevät hirvittävämpiä tekoja, suurin osa heistä joutuu vastaamaan teoistaan mutta oikeastaan mikään ei muutu. He saavat hoitoa, mutta eivät tarpeeksi tehokasta, tulevia rikoksentekijöitä ei tunnisteta ja väkivallan teot jatkuvat. Koko järjestelmä on lamaantunut.
Jos meillä on epäilys, että henkilö saattaa syyllistyä hirvittäviin tekoihin, voimme aina yrittää ylipuhua häntä hakemaan apua. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä henkilö ei ota apua vastaan, sillä henkilöillä joilla on antisosiaalisia piirteitä, ei ole tarvetta ottaa apua vastaan, eivätkä he ole halukkaita muuttamaan itseään. Voimme ilmoittaa heidät poliisille, mutta sekään ei takaa sitä, että teko jää tekemättä.
Meidän tuleekin auttaa ihmisiä pois heidän omista maailmoista, missä nämä tuhoisat perusarvot pääsevät kasvamaan, meidän tulee ottaa ihmiset mukaan ja tarjota heille mahdollisuuksia saada uusia näkökulmia elämään. Kaikki tämä on mahdollista, menetelmiä tämän aikaansaamiseksi löytyy. Yksi näistä menetelmistä on HOT-menetelmä (Hyväksymis- ja omistautumisterapia), jota on käytetty useissa instituutioissa Yhdysvalloissa ja tutkimusten tulokset ovat olleet positiivisia. Aggressiivisuus on vähentynyt niiden henkilöiden keskuudessa, jotka ovat käyneet läpi tämän hoidon. Tähän saakka tehdyt metoditutkimukset on tehty ihmisillä, jotka on jo luokiteltu rikollisiksi, ja vaikka tutkimukset osoittavatkin hyviä tuloksia mm. vähentyneen aggressiivisuuden osalta, ei tämä minun maailmassani riitä. Jos haluamme, että näitä rikoksia ei tapahtuisi lainkaan, ei riitä että he, jotka ovat jo syyllistyneet rikoksiin eivät saa mahdollisuutta toistaa rikoksia.
Kaikki tähän saakka kirjoittamani koskee aikuisia, tai lähes aikuisia, jotka tekevät rikoksia. Eikö todella ole mitään mitä voisimme tehdä ennen kuin heistä tulee aikuisia? Ja kyllä, juuri siihen meidän pitäisi panostaa. On täysin mahdotonta sanoa varmuudella mikä tekee ihmisestä rikollisen. Tiedämme kuitenkin, että suurin osa rikoksen tekijöistä on altistunut traumaattisille kokemuksille lapsuudessaan, ja heillä on oma kokemus uhrina olemisesta. Tiedämme myös että suurimmalla osalla on interpersoonallisia ongelmia. Onko olemassa keinoa huomata heidät aikaisemmin? Jos kysymme lapsilta, olen melko varma että jokaisesta lapsiryhmästä löytyy lapsi, joka valehtelee, keksii tarinoita, vahingoittaa muita jollain tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heistä tulisi rikollisia, sen sijaan nämä ovat merkkejä lapsesta, jolla on interpersoonallisia ongelmia. Emme voi kuitenkaan erottaa sitä, kenestä kasvaa rikollinen ja kenestä kasvaa uhri. Voimme sen sijaan ottaa kaikki lapset mukaan ja työskennellä heidän kanssaan tasavertaisesti ja tällä tavalla tarjota yhdenvertaista kasvatusta kaikille. Koska siitä kaikki lähtee. Lapsella, joka on saanut harjoitella tunteiden ilmaisua ja sosiaalisia valmiuksia hyvin pienestä lähtien, on paremmat mahdollisuudet ratkaista konflikteja puhumalla ja vähemmän psyykkisiä ongelmia.
Tämän vaikeampaa se ei ole. Mikä siis on syynä siihen, että näitä hirvittäviä tekoja edelleen tapahtuu? Koko teksti on käsitellyt rikollisia, mutta emme saa unohtaa uhreja. Tutkimukset osoittavat, että heillä jotka ovat altistuneet väkivallalle, hyväksikäytölle tai rikoksille, on suurempi riski sairastua psyykkisiin tai somaattisiin sairauksiin. Heillä on myös suurempi riski ajautua yhteiskunnan ulkopuolella, työttömiksi, asunnottomiksi ilman sosiaalista verkostoa. Uhrit tarvitsevat myös riittävästi tukea jotta voivat elää täyttä elämää.
Palataksemme kysymykseen siitä, miksi toisista kasvaa rikollisia ja toisista uhreja, voimme todennäköisesti vastata muotoilemalla kysymyksen uudestaan. Uhrista kasvaa rikollinen, mutta kenestäkään ei kasva uhria, eikä kukaan ei voi ennustaa kenestä tulee uhri.
Kuinka kommunikoida teinin kanssa?
Kun nuori tulee murrosikään, moni asia nuoren ja vanhempien suhteessa muuttuu. Aikaisemmin niin kiltistä, hyvä käytöksisestä ja avoimesta lapsesta tuleekin yhtäkkiä vetäytyvä, tiuskahteleva ja vanhempiaan häpeävä nuori. Vanhemmat ovat tässä vaiheessa monesti hyvinkin ihmeissään kaikista niistä muutoksista, joita nuoressa tapahtuu. Vanhemmat saattavat tulkita nuoren vetäytymisen ja lisääntyneen oman tilan tarpeen siten, että nuori ei enää kaipaa tai tarvitse aikuisen seuraa. Vanhemmat ovat ehkä odottaneet jo pitkään sitä, että lapset selviävät hetken yksin, ja alkavat keskittyä enemmän omiin menoihinsa. Nuoret elävät hyvin vahvasti tässä hetkessä, joten kun nuori huutaa vanhemmilleen “häivy” tai “en halua nähdä sinua”, se tarkoittaa että nuori ei juuri sillä hetkellä halua olla vanhempiensa kanssa tekemisissä. Nuori kuitenkin tarvitsee vanhempien läsnäoloa ja kiinnostusta omiin asioihinsa. Nuori tarvitsee aikuisen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksiaan, ihmetellä elämää, purka tunteitaan ja jonka kanssa hän voi olla eri mieltä asioista. Vanhemman tehtävänä on olla läsnä, kestää nuoren tunnepurkaukset ja viestiä nuorelle että hän kelpaa sellaisena kuin on, että keskeneräisyys on hyväksyttävää. Ennenkaikkea nuori tarvitsee vanhemman joka uskaltaa olla aikuinen.
Jotta nuoren ja vanhemman suhde kestää murrosiän kuohuntavaiheen, on vanhempien pidettävä huolta suhteestaan lapseen jo ennen murrosiän alkamista. Jos lapsi ennen murrosikää on saanut kokemuksen siitä, että vanhemmat hyväksyvät hänet, ovat kiinnostuneita hänen tekemisistään ja rakastavat häntä, nämä hyvät kokemukset säilyvät myös murrosiän myrskyissäkin.
Olemme koonnet alle muutaman vinkin siitä, kuinka säilyttää suhde nuoreen ja parantaa kommunikaatiota nuoren ja vanhempien välillä.
Kuuntele, kuule ja kohtaa nuori– Nuori tarvitsee aitoa läsnäoloa, joten ole läsnä hänelle. Ole myös saatavilla ja lähestyttävissä. Kuuntele ja kuule mitä nuori sinulle sanoo, sekä sanoin että sanattomalla viestinnällään. Loukkaavienkin sanojen takana on usein jotain, mitä nuori yrittää sinulle viestittää. Ole kiinnostunut siitä, mikä jää sanomatta.
Ole kiinnostunut nuoren elämästä – Ole kiinnostunut nuorelle tärkeistä asioista. Kysy nuoren kuulumisia päivittäin, vaikka nuori ärähtääkin vastauksen takaisin. Varaa viikottain hetkiä, jolloin sinulla on mahdollisuus keskustella nuoren kanssa. Monesti nuorta askarruttavat asiat tulevat esiin iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, matkalla harrastuksiin tai muissa kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ole nuoren saatavilla silloin kun hän tarvitsee sinua.
Kerro nuorelle, että hän on tärkeä ja kehu häntä– Osoita ja kerro nuorelle, että hän on hyvä ja tärkeä juuri sellaisena kuin hän on. Kerro nuorelle mukavia lapsuusmuistoja. Anna nuorelle positiivista palautetta hänen taidoistaan ja persoonastaan. Korosta nuoren vahvuuksia, ja huomaa hänen onnistumiset. Nuoren itsetunto on erittäin herkässä tilassa, ja vanhemmilta saatu hyväksyntä ja positiivinen palaute ovat erittäin tärkeitä ja kantavat pitkälle.
Aseta rajat, ja kunnioita nuorta– Vanhemman tehtävänä ja haasteena on auttaa nuorta kasvamaan ja itsenäistymään, mutta samalla asettamaan turvalliset rajat nuorelle. Vanhemman on tärkeää pysyä aikuisena, mutta samalla opettaa nuorta neuvottelemaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä. Vanhemman on kunnioitettava nuoren mielipiteitä ja annettava hänen päättää omaan persoonaan liittyvistä asioista, kuten musiikkimausta, oman huoneen sisustuksesta ja ulkonäöstä.
Kestä nuoren kuohunta– Anna nuoren ilmaista kaikkia tunteita. Osoita nuorelle, että kaikkiin tunteisiin on lupa, mutta älä hyväksy toista tai itseä vahingoittavaa käytöstä. Pysy itse rauhallisena nuoren tunnekuohujen aikana, äläkö ota nuoren kuohuntaa ja tunteiden purkausta henkilökohtaisesti. Näytä myös omat tunteesi avoimesti ja rehellisesti.
Näiden lisäksi vanhempien on hyvä välillä muistella sitä, minkälaista oli itse olla nuori ja minkälainen nuori vanhempi oli. Vanhempi voi myös kertoa lapselle omasta nuoruudesta. Vanhempien on hyvä auttaa nuorta katselemaan asioita ja itseään eri näkökulmista ja pienen etäisyyden päästä.
Vanhempien on myös tärkeää huolehtia omasta jaksamisesta, ja muistaa, että juuri hän on paras vanhempi omalle lapselleen.
Vähäeleinen kohtaaminen
Yksi tarjoamiemme koulutuksien aihealueista on vähäeleinen kohtaaminen. Termi vähäeleinen kohtaaminen on kokenut suuren nousun viimeisten vuosien aikana ruotsalaisen psykologin Bo Hejlskov Elvénin ansiosta, ja mies onkin noussut lähes kulttiasemaan pohjoismaissa. Vähäeleisen kohtaamisen edelläkävijä on yhdysvaltalainen psykologi Ross Greene, ja yksi hänen kuuluisimmista sitaateistaan on “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”. Pidä tämä lause siis mielessäsi.
Otimme ilolla vastaan uutisen, että koko Pietarsaaren alueen varhaiskasvatuksen henkilökunta on saanut mahdollisuuden osallistua luennolle vähäeleisestä kohtaamisesta elokuun alussa https://www.osterbottenstidning.fi/Artikel/Visa/306914.
Sen lisäksi, että vähäeleinen kohtaaminen on suosittu ja ajanhermolla oleva termi ja menetelmä, on se myös erityisen tehokas tapa käsitellä haastavaa käyttäytymistä. Tämän takia mekin haluamme kirjoittaa muutaman sanan suhtautumistavasta, ja auttaa näin levittämään tietoisuutta menetelmästä ja vakiinnuttamaan sen käyttöä. Vähäeleistä kohtaamista voi käyttää kaikissa tilanteissa, joissa henkilö käyttäytyy haastavasti, mutta menetelmä on kehitetty erityisesti heitä varten, joille oman käytöksen muuttaminen tai omien tunteiden hallitseminen on tavanomaista vaikeampaa. Usein kyseessä on lapsi, jolla on neuropsykiatrisia, älyllisiä tai toiminnankyvyssä esiintyviä haasteita, mutta kohtaamistapa käy sovellettavaksi kaikkiin lapsiin.
Vähäeleisessä kohtaamisessa kyse on siitä, että yritetään ymmärtää miksi ihminen käyttäytyy aggressiivisesti sen sijaan, että keskitytään muuttamaan aggressiivista käyttäytymistä. Nähdään siis syy oireiden sijaan. Vähäeleisen kohtaamisen avulla halutaan ennakoida ja estää käyttäytymistä, joka voi aiheuttaa ongelmia yksilölle ja hänen ympäristölleen. Vähäeleinen kohtaaminen EI tarkoita tien siloittelua ongelmista, tai sitä että henkilö ei koskaan opi käyttäytymään, vaan pikemminkin sen avulla opetetaan toisen kunnioittavaa kohtaamista sillä tasolla, jolla henkilö pystyy kyseisellä hetkellä toimimaan.
Vähäeleisestä kohtaamisesta on kirjoitettu etenkin ruotsiksi todella paljon, mutta Hejlskov Elvénin toisesta peruskäsitteestä, odotuksista, ei artikkeleita tai kommentteja ei juurikaan löydä. Odotuksilla tarkoitetaan tässä yhteydessä odotuksia lapsia ja heidän käyttäytymistään kohtaan yleisesti, mutta erityisesti odotuksia niitä lapsia kohtaan, joilla on vaikeuksia tunteiden säätelyssä ja toiminnanohjauksessa. Muistathan vielä Greenen sanat: “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”? Miksi siis odotamme, että päiväkotipäivä sujuu ilman yhtäkään konfliktia, jos meillä on 10 lapsen ryhmä joka koostuu 3-4 –vuotiaista lapsista, jotka kaikki sattuvat olemaan fyysisesti aggressiivisimmassa iässä? Tai miksi odotamme että meidän 7- ja 9-vuotiaat lapsemme ovat kokonaisen viikonlopun tappelematta kertaakaan (been there, done that)? Tai miksi odotamme, että Kalle jolla on ADHD -diagnoosi, istuu koko päivän paikallaan päästämättä äännähdystäkään oppituntien aikana? Tai että sama Kalle ei tämän jälkeen lyö ketään, kun hän innostuu liikaa liikuntatunnilla, tai hän ei heitä kirjoja lattialle kun opetus käy liian vaikeaksi?
Hejlskov Elvén käyttää sanaa vastuunottaja, ja pyytää aina aikuisia kysymään itseltään “kenen ongelma on?”. Vastuunottaja –termi liittyy meidän odotuksiimme, ja lähtökohtana siinä on, että keskitymme siihen, mitä voimme itse omalla toiminnallamme tehdä tilanteen rauhoittamiseksi. Vastuunottajan lisäksi Helskov Elvén puhuu hallinnan ottamisesta. Tämä tarkoittaa sitä, että me hallitsemme itseämme ja omaa käyttäytymistämme, jotta voimme auttaa toista saamaan takaisin oman itsehillintänsä. Tunnetila tarttuu, samoin käyttäytyminen, ja nämä yhdessä muodostavat hallinnan ottamisen perustan. Voit lukea lisää Bo Hejlskov Elvénin ajatuksista ja näkemyksistä hänen blogistaan https://hejlskov.se.
Se, että ihmiset kouluttautuvat ennakoimaan, käsittelemään ja ennaltaehkäisemään haastavaa käyttäytymistä on erittäin hyvä asia, mutta samalla on yllättävää, että tarve kouluttautumiselle ja eettisesti puolustettavissa olevalle menetelmälle on tullut esiin vasta nyt.Nyt pääsemmekin myös meidän sydämenasiaamme, joka on että, meidän näkemyksemme mukaan jokainen lapsi ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavalla tavalla, ja hänen omat yksilölliset lähtökohtansa huomioon ottaen. Tämän takia teillä onkin mahdollisuus kääntyä meidän puoleemme, jotta saamme levitettyä vähäeleisen kohtaamisen suhtautumistapaa haastavasti käyttäytyvien lasten ja nuorten kanssa työskenneltäessä.
Vielä kerran, “lapsi joka osaa käyttäytyä hyvin, käyttäytyy hyvin”. Pidä tämä lause mielessäsi seuraavan kerran kun kohtaat kiukuttelevan lapsen. Jos haluat kuulla lisää, ota meihin yhteyttä!
Lukuvinkkejä:
Elvén, Bo Hejlskov & Wiman, Tina: Barn som bråkar. Att hantera känslostarka barn i vardagen. Natur & Kultur, Stockholm, 2015
Elvén, Bo Hejlskov: Beteendeproblem i skolan. Natur och Kultur, Stockholm, 2014
Havelius, Axel Chipumpu (red): Lågaffektivt bemötande. Studentlitteratur, Lund, 2016.
****************************************************************************
Elvén, Bo Hejlskov: Kenen ongelma? Haastavat tilanteet koulun arjessa. Kehitysvammaliitto ry Oppimateriaalikeskus Opike, Helsinki, 2016
****************************************************************************
Elven, Bo Hejlskov & Tina Wiman: Sulky, Rowdy, Rude? Why kids act out and what to do about it. Jessica Kingsley Publishers, London & Philadelphia 2017
Elvén, Bo Hejlskov: No Fighting, No Biting, No Screaming. Jessica Kingsley Publishers, London & Philadelphia, 2010