Perheterapia hoitomuotona
Perheterapia määritellään ammatilliseksi ja tietoiseksi pyrkimykseksi ja menetelmäksi, jonka avulla tutkitaan, ymmärretään ja hoidetaan perheen sisäistä vuorovaikutusta sekä yksittäisillä perheenjäsenillä esiintyviä häiriöitä ja niiden aiheuttamaan kärsimystä. Perheterapiassa pyritään siihen, että ne vuorovaikutusverkon rakenteet, jotka ylläpitävät yksilöllistä mielenterveydenhäiriötä ja estävät kehityksellisesti rakentavia ratkaisuja, muuttuisivat. Tähän pyritään nostamalla esiin vuorovaikutuksessa olevia myönteisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia.
Suomessa perheterapia on yksi psykoterapian muodoista, johon voi hakea Kelan korvausta kuntouspsykoterapian muodossa. Perheterapiaa voi saada myös vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena Kelan tukemana. Suurin osa perheterapeuteista Suomessa työskentelee julkisella sektorilla. Perheterapia on saanut alkunsa 1950 –luvulla, jolloin sitä kehitettiin erityisesti lastenpsykiatriassa ja psykoosien hoidossa. Perheterapia on historiansa aikana saanut vaikutteita erilaisista viitekehyksistä, ja siinä yhdistyykin mm. ratkaisukeskeinen ja narratiivinen työskentelyote, strukturaalinen, systeeminen ja strateginen viitekehys sekä viimeisimpinä suuntauksina reflektiivinen, dialoginen ja voimavarakeskeinen työskentelyote.
Erityisesti dialogisessa ja voimavarakeskeisessä perheterapiassa teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Ajatellaan siis, että todellisuus rakentuu niissä sosiaalisissa suhteissa, joissa me elämme. Tähän liittyy myös vahvasti diskurssiivinen ja kontekstuaalinen perusajatus, eli se, että ongelman todellisuus rakentuu kielessä, ja se on sidottu tiettyyn asiayhteyteen. Ongelmaa ei siis nähdä yksilön sisällä olevana psyykkisenä vajavuutena, vaan huomio kiinnitetään voimavarojen etsimiseen keskustelutavoista. Yhdysvaltalainen psykologi Harlene Anderson haastoi aikoinaan systeemisen perheterapian toteamalla, että systeemit eivät luo ongelmia, vaan ongelmat perheessä luovat erityiset vuorovaikutussysteemit. Perheterapian avulla pyritään siis vaikuttamaan näihin erityisiksi muodostuneisiin vuorovaikutussysteemeihin.
Perheterapiaa käytetään yleisimmin vuorovaikutuksellisten ongelmien kuten avioerokriisien selvittelyyn ja hoitoon, vaikeiden mielenterveydenhäiriöiden kuten skitsofrenian hoidossa sekä muiden terapiamenetelmien tukena. Perheterapiaa voidaan käyttää sekä tarkasti määritettäviin mielenterveyden häiriöihin, perheen vaikeisiin konfliktitilanteisiin, vuorovaikutuksen häiriöihin sekä perheen normaaleihin kriiseihin. Tutkimuksissa on tullut esiin, että perheterapian lisääminen hoitoon on lisännyt julkisen terveydenhuollon piirissä käytetyn perusterapian tuloksellisuutta.
Perheterapian tuloksellisuudesta on olemassa tutkimuksia, vaikka sitä ei olekaan tutkittu yhtä paljon kuin muita psykoterapian muotoja. Perheterapia on tutkimuksissa todettu tulokselliseksi nuorten kohdalla käytös- ja tunnehäiriöissä, päihteiden käytössä sekä syömishäiriöissä. Näiden lisäksi näyttöä tuloksellisuudesta on jonkin verran masennuksen, itsensä vahingoittamisen ja kroonisten somaattisten sairauksien hoidossa. Aikuisten kohdalla perheterapia on todettu tulokselliseksi skitsofrenian, päihteiden käytön, dementian sekä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöiden hoidossa. Pariterapian tuloksellisuudesta on taas näyttöä mm. masennuksen hoidossa, avioliittokonfliktien, ylipainon ja hypertension riskitekijöiden hoidossa. Tutkimuksissa on myös pystytty osoittamaan, että selkeä vuorovaikutus suojelee psyykkisen sairauden puhkeamiselta, vaikka sille olisikin geeniperinnöllistä alttiutta. Perheterapian tuloksellisuuden mittaamiseen haasteita tuo se, mitä mitä mitataan. Mitataanko muutoksia oireissa, diagnoosissa, adaptaatiomekanismeissa, perheen vuorovaikutuksessa vai asiakkaan tyytyväisyydessä hoidoon? Useimmissa tutkimuksissa pääpaino on ollut asiakkaan kokemien oireiden muutoksessa.
Vaikka perheterapia on tutkimusten mukaan tuloksellista ja se on myös tunnustettu psykoterapian muoto Suomessa, Kelan kuntoutuspsykoterapioista perheterapian osuus on kuitenkin hyvin pieni verrattuna Kelan korvaamiin yksilöterapioihin. Toisaalta suurin osa perheterapeuteista työskentelee julkisella sektorilla, joten perhepsykoterapiaa ei ole samalla tavalla saatavilla yksityiseltä sektorilta, kuin yksilöpsykoterapiaa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että laadukasta, tutkimusnäyttöön perustuvaa ja vaikuttavaa psykoterapiaa on saatavilla matalammalla kynnyksellä jo julkisissa palveluissa. Uusimmassa Perheterapia-lehden pääkirjoituksessa Eija-Liisa Rautiainen nostaa esiin terapiantakuun yhteydessä verkosto-, perhe- ja pariterapeuttiset työskentelytavat, jotka sopivat tukemaan perusterveydenhuollossa annettavaa lyhytpsykoterapiaa ja psykososiaalista tukea. Koska koulutettuja perheterapeutteja työskentelee jo julkisella sektorilla, ei heidän psykoterapeuttisen osaamisen käyttö loisi myöskään lisäkustannuksia. Olemassa olevia resursseja on tärkeä hyödyntää, jotta asiakkaat saavat mahdollisimman laadukasta ja tehokasta apua jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Apu joka auttaa
Jos voi huonosti, on haettava apua. Tätä fraasia toistan sekä minä että monet muut kohdatessaan apua tarvitsevan henkilön. Mutta avun etsiminen ja saaminen ei ole aina yksinkertaista, ei varsinkaan sellaisen avun joka todella auttaa. Apua on saatavilla monissa eri muodoissa. Sosiaali- ja terveyspalveluissa apu on jaettu kahteen portaaseen, perus- ja erikoissairaanhoitoon. Apua saa myös julkisten palveluiden lisäksi eri yhdistysten, yritysten, organisaatioiden ja valmentajien kautta, jotka kaikki tarjoavat erilaista apua pahoinvointiin.
Hyvän ja huonon, tehokkaan ja tehottoman hoidon eroa voidaan vertailla kahdella tavalla. Avunhakijan oma kokemus hoidon laadusta on yksi tärkeimmistä tekijöistä. Jos koen, että saamani apu on minulle oikeaa ja tukee minua eteenpäin, tuntuu se siinä tapauksessa sekä oikealta että tehokkaalta. Toinen tapa mitata hoidon laatua, on mitata edistymistä, eli sitä kuinka hyvää tai tehokasta hoito on näyttöön perustuen. Näyttöön perustuvat hoitomuodot ovat niitä, joita tulee käyttää terveydenhuollossa. Näyttöön perustuva hoito tarkoittaa sitä, että hoitomuotoa on tutkittu ja se on todettu tehokkaaksi niiden parametrien mukaisesti joilla sitä on tutkittu.
Jos lähtökohtamme hyvän avun määrittelylle on sen objektiivinen mittaaminen, on myös helpompaa tehdä ero hyvän ja huonon hoidon välille. Tämän johdosta on myös helpompi keskittyä tiettyihin menetelmiin ja ottaa ne käyttöön. Tällä tavalla taataan myös mahdollisuus hyvään ja tasavertaiseen hoitoon. Näyttöön perustuva hoito on yleensä hyvää hoitoa. Julkisella sosiaali- ja terveydenhuollolla on suuri vastuu tarjota näyttöön perustuvia hoitomenetelmiä, ja tuloksia tarkasteltaessa on myös selvää, että juuri näihin menetelmiin on panostettava. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että mikään hoitomenetelmä ei saa ihmeitä aikaan, ja myös näyttöön perustuvia hoitomuotoja voidaan käyttää väärin, jolloin hoidosta saattaa olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Tämä tuo meidät takaisin ensimmäisen tekijään eli kokemukseen, henkilön subjektiiviseen arvioon. Haluan laajentaa termin kokemus koskemaan myös henkilökemiaa. Se, että koen tulevani kuulluksi ja validoiduksi vahvistaa minun tunnettani siitä, että saan hyvää hoitoa. Jos henkilökemia minun ja auttajani välillä toimii, tunnen että tulen ymmärretyksi.
Objektiiviset arviot lähtevät menetelmästä, ja jättävät henkilökohtaiset mieltymykset ja henkilökemian huomiotta. Ei ole kuitenkaan olemassa yhtäkään menetelmää, riippumatta kuinka strukturoidusta menetelmästä on kyse, joka voi opettaa täysin samanlaisen suhtautumistavan jokaiselle terapeutille. Se mihin keskitytään, on sen sijaan menetelmän perusfilosofia, tai ajatusmalli. Sillä että yhdistetään filosofia, rakenne ja manuaali, voidaan taata samanlainen hoitomenetelmä, jonka pitkällä aikavälillä voidaan todeta olevan tehokas.
Nimikesuojatut ammatit ja näyttöönperustuvat menetelmät ovat kaksi tekijää, jotka ennustavat hyvää hoitoa, mutta eivät kuitenkaan takaa sitä. Kaikissa ammattiryhmissä on henkilöitä, jotka eivät ammattitaidostaan huolimatta tarjoa hyvää hoitoa. Sekä koulutus että kokemus vaikuttavat siihen, että apu on enemmän tai vähemmän tehokasta, mutta henkilökohtainen kokemus vaikuttaa siihen, onko avusta pitkällä aikavälillä apua vai haittaa.
Tämä teksti käsittelee suurimmaksi osaksi hoitoa josta tavalla tai toisella on apua jos voi huonosti, ja vaikka tämä lähtökohta on minulle luonnollista, voi se jollekin toiselle tuntua vieraalta ajatukselta. Apu voi tulla useissa eri muodoissa, kuten jo aiemmin totesin. Valmentajat, nuoriso-ohjaajat, resurssihenkilöt, tukihenkilöt, extra aikuiset… Lista on pitkä ja siihen mahtuvat erilaiset auttamisen muodot ja tuet, joita tänäpäivänä on tarjolla. Mikään näistä yllämainituista auttamisen muodoista ei ole huonoa apua, enemminkin kaikki apu on tarpeellista, jos siis itse kokee että siitä on apua. On tärkeää mainita myös, että apua joka ei ole virallista hoitoa, ei seurata eikä tarkisteta, eikä myöskään säännellä. Lehdistä olemme saaneet lukea, kuinka eduskunnassa on keskusteltu siitä, että olisi tarpeellista asettaa lakia, jotta puoskarointia ei hoidon piirissä tapahtuisi. Tarvetta tälle löytyy, koska kaikilla apua tarjoavilla tahoilla ei ole tarpeellista osaamista tai hoitoa annetaan vääristä lähtökohdista käsin. Puoskarointilaki ei kuitenkaan takaa sitä, että huono apu katoaa.
Myytti siitä, että keskustelu ei voi vahingoittaa tai että liikaa hoitoa ei voida antaa, kukoistaa ja voi hyvin edelleen. Valitettavasti apu voi kuitenkin pahentaa ongelmaa ja aiheuttaa jopa sairastumisen psyykkisesti. Se mikä voi mennä vikaan on, että ammattitaidoton auttaja vahvistaa vääriä asioita, tai työskentelee maalaisjärkeen perustuen sellaisissa tapauksissa, joissa tarvitaan ammattiapua. Puhuminen ei ole koskaan väärin, mutta henkilön aktiivinen ohjaaminen johonkin tiettyyn suuntaan, ilman että itse edes tietää syitä ohjaamiseen, on harvoin viisasta.
Jos voi huonosti, on haettava apua. Se minkälaista apua kukakin tarvitsee, vaihtelee paljon. Jos voi huonosti elämänkriisin tai muun arkipäiväisemmän huolen takia, tarjoaa oma tukiverkosto yleensä parhaan avun. He tuntevat sinut, ja sinä tunnet heidät. Jos pelkää sairastuvansa johonkin sairauteen, tai jos ongelmat ovat vaikeita ja niitä on monia, on ammattiapu yleensä suositeltavaa. Myös ammattiavun piirissä on hyvä ottaa mukaan oma tukiverkosto, jotta saa tukea omalle kertomukselleen, jotta voi kysyä kysymyksiä saamaansa hoitoon liittyen ja jotta avun tuominen ammattilaisen luota omaan arkeen käy helpommin. Tämä on myös avain hyvään apuun. Huolimatta siitä, minkälaista apua saat tai minkälaisia ammatillisia satsauksia tehdään, mikään ei muutu tunnin tapaamisen aikana viikossa. Jos hoito sen sijaan vakiinnutetaan osaksi omaa ympäristöä ja arkea, on edellytykset sille, että kokee saavansa hyvää hoitoa suuremmat. Hoidon ulkoistaminen ei myöskään aina ole tarpeellista, usein voimavarat ja työkalut auttamiseen löytyvät omasta tukiverkostosta. Joskus kuitenkin voi olla niin, että tarvii opasta tai heijastuspintaa omille ajatuksille, jotta löytää taas sen mitä tarvitsee ja voi tuntea itsesi vahvaksi.
Menetelmä on työkalu, terapeutti on työkalu, samoin myös lääkkeet ovat työkalu. Kaikki yhdessä muodostavat hyvän työkalupakin, avun, mutta tärkeintä on kuitenkin, että opit käyttämään niitä.
